1.3.2007
Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) on aina ollut ongelmalapsi. Esimerkiksi menneiden vuosikymmenten teologit Uuras Saarnivaara ja ruotsalainen David Hedegård arvostelivat sitä ankarasti.
Saarnivaara analysoi kirjoissaan Suuri luopumus (1967) ja Suuri Babylon (1977) yksityiskohtaisesti KMN:n teologiaa ja käytäntöä. Hän osoitti, miten monissa asioissa sen piirissä oli luovuttu kristillisestä opista ja etiikasta. Vaikka Saarnivaara aikanaan oli yksinäinen huutava ääni erämaassa, hänen analyysinsä esimerkiksi kommunistien soluttautumisesta KMN:oon on myöhemmin myönnetty pääosin oikeaksi. Saarnivaaran aikana vain juuri kukaan muu kirkossa ei uskaltanut moittia KMN:a ääneen.
Herätyskristityt ovat tehneet viisaasti arvostellessaan KMN:n edustamaa teologista sekavuutta. Esimerkiksi Suomen Ev.lut. Kansanlähetyksen ohjelmassa sanotaan: ”Liberaaliteologiaan tukeutuvaan ekumeeniseen työskentelyyn, jota muun muassa Kirkkojen maailmanneuvosto on edustanut, Kansanlähetys suhtautuu torjuvasti.”
Nyt KMN:n yhteyteen on perustettu uusi ACT Development -niminen järjestö kokoamaan kirkkojen yhteistä toimintaa kehitystyössä. Järjestön julkaistu uskon perusta ja sen hyvän käytännön säännöt ovat aiheuttaneet keskustelua alusta alkaen. Uskossaan se painottaa luomista ja lunastusta mainitsematta sanallakaan lankeemuksen ja synnin todellisuutta. Tästä seuraa, että Jumalan pyhyys, ihmisen syntisyys ja Jumalan tuomion todellisuus katoavat horisontista kokonaan. Jäljelle jää kristilliseen kielenkäyttöön pukeutunut poliittinen aktivismi, joka lupaa paljon mutta tuskin antaa paljon.
Lisäksi ainoat ikään kuin pahan akseliin kuuluvina leimatut ovat ”evankelikaaliset (herätyskristilliset) ryhmät”. Niiden toiminta torjutaan sanomalla: ”ACT Development on sellaisten kirkkojen ja niihin liittyvien kehitystyöhön valtuutettujen organisaatioiden allianssi, jotka ovat sitoutuneet olemaan käyttämättä kehitystyötään uskonnollisten päämäärien edistämiseen. Tilanteessa, jossa evankelikaalisten ryhmien toiminta yhä enemmän kyseenalaistetaan, ACT Developmentin on tärkeää pysyä tässä kannassaan.”
Herätyskristittyjen epämääräinen mustamaalaaminen tässä yhteydessä kertoo suvaitsemattomuuden hengestä, joka vaikuttaa tämän dokumentin laatijoiden parissa.
Entä mitä tulisi ajatella sitoutumisesta siihen, että ”ei käytä kehitystyötään uskonnollisten päämäärien edistämiseen”? Jos lauseella tarkoitetaan proselytismiä, voi yhtyä siihen, mitä Suomen Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen oman bloginsa mukaan sanoi ACT Developmentin kokouksessa: ”Proselytismillä tarkoitetaan ihmisen houkuttelemista uskonnon vaihtamiseen tarjoamalla siitä aineellista hyötyä. Sellainen ei voi olla hyväksyttävää millekään järjestölle.”
Huhuista huolimatta emme tiedä yhtään esimerkkiä siitä, että jokin herätyskristittyjen ryhmä olisi näin ehdollistanut apunsa, vaikka onhan niin saattanut tapahtua. Sen sijaan tiedämme muslimien eri puolilla maailmaa tarjonneen muun muassa tavaroita ja rahaa houkutellakseen ihmisiä kääntymään islamiin.
Jos taas mainitulla sitoutumisella tarkoitetaan, että kirkot pidättäytyisivät kokonaan julistamasta evankeliumia auttamilleen ihmisille, siihen ei voi mitenkään yhtyä. Ihmisen kääntymykseen ja pelastumiseen tähtäävä evankeliumi ei ole mikään ihmisen auttamisen ja hänen olojensa parantamisen, oikeudenmukaisuuden aikaansaamisen ja sorron poistamisen vastakohta, vaan käytännössä näiden asioiden ehdoton edellytys. On historiallinen tosiasia, että vain evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on vienyt tätä epäoikeudenmukaisuuden, sorron ja vääryyden täyttämää maailmaa todellisesti parempaan suuntaan.