Yksipuolista tiukkuutta kirkossa

9.9.2004

Kirkossa on virinnyt poikkeuksellisen tiukkasävyinen keskustelu, jonka taustalla on Luther-säätiön pappien Juhana Pohjolan ja Sakari Korpisen pyyntö, että piispa Eero Huovinen ei osallistuisi ehtoolliselle heidän toimittamassaan jumalanpalveluksessa. Useampi piispa on voimakkain sanoin tuominnut menettelyn. Piispat Eero Huovinen, Wille Riekkinen ja Juha Pihkala samoin kuin kirkollisen Kotimaa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius ovat vähän eri sanankääntein kehottaneet Luther-säätiötä harkitsemaan kirkosta eroamista.

Naispappeuden torjujistakin suurin osa pitää säätiön menettelyä onnettomana. Samoin useat herätysliikejohtajat ovat ilmaisseet olevansa eri mieltä säätiön kanssa tästä kysymyksestä. Helsingin Sanomien mukaan säätiön puheenjohtaja on myöntänyt, ettei sen sisälläkään ole asiasta yksimielisyyttä.

Opillisesti ydinkysymys asiassa lienee se, riittääkö erimielisyys naispappeuskysymyksessä syyksi ehtoollisen epäämiseen. Säätiö ei ole peruuttanut kantaansa, ja nyt puheet suvaitsevaisesta kirkosta ovat sen kohdalla vaienneet ja sen päällä on koko kirkollisen hierarkian tuomio.

On historiallisesti erittäin harvinaista, että piispat toivovat jonkin ryhmän tai yksilön lähtevän kirkosta. Ankarissa kannanotoissa hämmästyttää niiden yksipuolisuus. Kaikillehan on selvää, että samanaikaisesti kun säätiön papit nimenomaan sanovat haluavansa sitoutua kirkon oppeihin, kirkossa on lukuisia pappeja ja muita työntekijöitä, jotka sanovat, etteivät usko kristinuskon keskeisiin totuuksiin tai käytännössä seuraa niitä elämässään. Miksei heitä kehoteta lähtemään kirkosta? Miksi piispat ovat tiukkoja ja korostavat valtaansa silloin, kun tietävät saavansa tukea yleiseltä mielipiteeltä, mutta katsovat läpi sormien silloin, kun joutuisivat toimimaan vastoin sitä, mitä pidetään poliittisesti korrektina?

Eikö piispallista arvovaltaa pitäisi käyttää kehottamaan esimerkiksi avoliitossa eläviä seurakunnan työntekijöitä tekemään parannusta? Samoihin aikoihin tämän konfliktin kanssa piispa Huovisen omassa hiippakunnassa toimiva pastori Antti Kylliäinen kertoo näyttävästi Helsingin Sanomissa näkemyksistään, jotka poikkeavat kaikkien historiallisten kirkkojen opetuksista. Kirkollisen Kyrkpressen-lehden päätoimittaja Stig Kankkonen ihmettelee oikeutetusti, eikö olisi kohtuullista, että piispat kysyisivät myös Kylliäiseltä ja hänen tavallaan ajattelevilta papeilta, ”pitäisikö heidän harkita jäsenyyttään ja toimintaansa kirkossa”. Varsinkin kun Kylliäisen kohdalla on kyse kristillisen uskon ytimestä: siitä, mitä Raamattu opettaa synnistä, armosta ja pelastuksesta.

Oli varmasti väärin jättää Huovinen ilman ehtoollista. Väärin on sekin, että piispat jättävät papeiksi sopivia naispappeuden vastustajia vihkimättä papeiksi. Ja eikö vielä paljon suurempi vääryys ole ihmisen eksyttäminen pelastuksen asiassa? Kun tuomitaan ensimmäinen, pitäisi tuomita toinenkin, ja kolmas kaikkein voimakkaimmin.

Kansankirkkoomme on kautta aikojen mahtunut monenlaista näkemystä ja käytäntöä. Jos piispat nyt aikovat tosissaan aloittaa kirkon puhdistamisen ”vääryydestä”, Luther-säätiö tuskin on oikea paikka aloittaa. Jos kirkkoon mahtuu erityisesti sukupuolivähemmistöille kuten homo-, lesbo-, trans-, biseksuaaleille suunnattu jumalanpalvelus Helsingin Tuomiokirkon kappelissa, niin miten on mahdollista, ettei kirkkoon mahdu yksi Luther-säätiö, varsinkin kun Huovinen itsekin sanoi sen messua hengellisesti ravitsevaksi?

Annetaan ihmisten itse valita, missä he haluavat käydä sanankuulossa, ja katsotaan ajan myötä, mikä osoittautuu kestäväksi.