18.2.2010

Piispainkokoukselta tuli viime viikolla kauan odotettu selvitys parisuhdelain seurauksista kirkossa. 80-sivuisessa selvityksessä suositetaan, ettei evankelisluterilainen kirkko laadi vihki- eikä siunaamistoimituksen kaavaa samaa sukupuolta olevien rekisteröidyille parisuhteille. Piispoilta tuli siis ei homoparien siunaamiselle ja vihkimiselle. Se on hyvä. Valitettavasti kannanotto ei tyytynyt sanomaan vain tätä, vaan piispojen mukaan kirkon työntekijät voivat sen sijaan järjestää näiden parien ja heidän läheistensä kanssa vapaamuotoisia rukoushetkiä, joiden tulee olla olennaisesti erilaisia kuin avioliittoon vihkiminen ja siunaaminen.

Eikö homojen puolesta sitten voi rukoilla? Tietenkin voi, mutta ratkaisevaa on se, mitä rukoillaan. Homosuhteessa elävän ihmisen puolesta voi rukoilla aivan kuten kenen tahansa muunkin puolesta, mutta ei niin, että rukoilemalla annetaan ymmärtää, että se mikä on hänen elämässään väärin, olisikin oikein.

Juuri tässä on kannanoton ongelmallisuus. Jos pappi menee tilaisuuteen, jossa homopari juhlii parisuhteensa solmimista ystävineen ja sukulaisineen, miten hän voisi siellä rukoilla osoittamatta kirkollista hyväksyntää kyseiselle Jumalan sanan vastaiselle suhteelle? Juuri tällaisen hyväksynnän osoittamisen Raamattu kuitenkin nimenomaisesti kieltää. (Room. 1:18–32)

Piispojen kannanotto on siksi syvästi ristiriidassa itsensä kanssa. Sen puolesta mitä ei voi siunata – koska Raamattu tuomitsee sen – ei voi myöskään rukoilla myönteisessä, hyväksymistä osoittavassa mielessä.

Kannanotossa on toinenkin, kenties vielä syvempi, ristiriita. Sen mukaan ”Kirkon palveluksessa ja kaikissa luottamustehtävissä on tilaa – – seksuaalisille vähemmistöille”. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat kannanotossa mainittujen homoseksuaalien lisäksi esimerkiksi biseksuaalit, transseksuaalit ja niin sanotut polyamoristit eli useassa suhteessa yhtä aikaa elävät. Ovatko kaikki nämä nyt siis piispojen mukaan tervetulleita kirkon palvelukseen?

Samanaikaisesti kannanoton mukaan ”kirkko opetuksessaan pitää kiinni ihanteestaan, jonka mukaan avioliitto on Raamatun ja kirkon tunnustuksen mukaan ainoastaan miehen ja naisen välinen”, ja ”avioliiton laajentaminen sukupuolen tai lukumäärän puolesta neutraaliksi poikkeaa siitä ihmiskäsityksestä, jonka pohjalta avioliitto on perinteisesti ymmärretty kirkon hengellisessä elämässä”.

Miten tämän voisi ymmärtää mitenkään muuten kuin että piispat nyt käytännössä toivottavat tervetulleiksi kirkon töihin ihmisiä, jotka omassa elämässään rikkovat kirkon opetusta vastaan? Siellä missä piispansa täydellä tuella työskentelevä, homo- tai lesbosuhteessa elävä pappi rukoilee kirkossa vastaavanlaisessa suhteessa elävän parin puolesta, herää kysymys, miten kukaan tilannetta seuraava voisi ajatella muuta kuin että kirkko nyt hyväksyy tällaiset Raamatun tuomitsemat suhteet. Surullisinta tässä on, että kun ei taivuta parannukseen, Vapahtajamme Jeesuksen hyvät uutiset kaikille maailman homoille ja heteroille – meille jokaiselle – jäävät kuulematta, ja niiden uutisten vastaanottamisen voima jää kokematta.