9.12.2010

Hyvin vähän näyttää muuttuneen hengellisessä mielessä neljän vuosikymmenen aikana. Martti Kaipainen kirjoitti Uusi Tie -lehden synnystä vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa Kolme vuotta Kansanlähetystä seuraavasti:

”Herätyskristillisen rintaman keskuudessa oli ollut tuskaa siitä rappeutumiskehityksestä, joka oli nähtävänä sekä kirkossamme että yhteiskunnassamme. Muutamat profeetalliset näkijät, kuten rovasti Urho Muroma ja professori Osmo Tiililä, olivat tunnistaneet rikkaruohot jo pienestä idusta. Mutta heidän varoituksistaan vain harvat ottivat vaarin, ja näytti siltä, että Jumalan peltomaiden viljelijät ummistivat silmänsä vaaroilta. Tarvittiin vartijoita Herran vainioille. Suuret herätyskristilliset järjestöt näyttivät pysähtyneen laskelmointiinsa, ja olemassa olevista kristillisistä lehdistä ei ollut vartijan tehtävään… Kristityt oli herätettävä näkemään uhkaavan tuhovirran tulo. Kaikkien Raamatulle uskollisten piirien oli ryhdyttävä rakentamaan patoa kansamme turvaksi. Tässä oli myös Uuden Tien tehtävä.”

Kaipaisen tilannekuvaus on yllättävän ajankohtainen.

Niin ovat myös teologian tohtori Uuras Saarnivaaran teologiset painotukset samassa kirjassa. Saarnivaara valittaa sellaisesta kirkollisuudesta, jossa ”kastetuista muodostuvaa ulkonaista kirkkoa pidetään Kristuksen seurakuntana”. Hän toteaa, että ”todellisuudessa valtaosa ulkonaisen kirkon jäsenistä on vailla omakohtaista uskoa”. Hän muistuttaa, että ”Raamatun mukaan seurakunta on Jumalan perhe”, jonka ”jäsenet ovat olleet rikoksiinsa ja synteihinsä kuolleita, mutta Jumala on tehnyt heidät eläviksi Kristuksessa… Ulkonaisessa kirkossa vain näin pelastetut ja uskossa olevat ovat todellisen seurakunnan eli Kristuksen ruumiin jäseniä.” Raamatun lisäksi näin opettavat myös luterilaisen kirkon tunnustuskirjat.

Tätä korostusta tarvitaan jälleen kipeästi. Kaikki luterilaisen kirkon jäsenet eivät automaattisesti ole Jumalan lapsia. Jumalan sana ja usko synnyttävät Jumalan lapseksi. Kaikkien herätysliikkeiden sydänverisuoni on nimenomaan tässä: minkään ulkonaisen kirkon, seurakunnan tai herätysliikkeen jäsenyys ei koskaan pelkästään riitä tekemään kenestäkään taivaskelpoista. Pelastuaksemme tarvitsemme omakohtaisen uskon Kristuksen ristillä hankkimaan syntien sovitukseen. Jos emme korosta tätä, loppuvat myös herätys ja aito hengellinen elämä, vaikka muuten oltaisiin kuinka oikeaoppisia.

Kyse on Jeesuksesta ja elävästä, pelastavasta suhteesta häneen. Jeesus tulee luoksemme Sanassa ja sakramenteissa, jotta voimme ottaa hänet uskolla vastaan. Se, joka liittyy pelastavaan uskonyhteyteen hänen kanssaan, syntyy uudesti ylhäältä ja kulkee kohti taivasta.

Matka on kuitenkin monesti pitkä ja uskosta luopumisen vaara todellinen. Siksi meidän tulee yhä uudelleen herätä näkemään oma syntisyytemme ja turvautua tuoreesti Kristukseen syntiemme sovittajana ja pelastajana.

Apostoli Paavali varoittaa ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessään, että voimme kyllä olla kastettuja ja nauttia ehtoollista mutta silti hukkua, jos luovumme uskosta emmekä enää välitä tehdä parannusta synneistämme. Pelastukseen riittää yksin Kristus. Siihen eivät riitä oikea opetus tai oikeat mielipiteet Kristuksesta, vaan elävä ylösnoussut Herra Kristus itse sydämen uskolla omistettuna