6.9.2012

Jokainen ihminen aloittaa ja päättää elämänsä riippuvaisena muista, eikä siinä välissäkään täysin yksin pärjää. On usein todettu, että arvomaailmamme paljastaa se, miten me kohtelemme heikoimmassa asemassa olevia. Viime viikkojen vilkas keskustelu lasten ja vanhusten hyvinvoinnista ja hoidosta on jälleen kerran ajankohtaistanut tämän.

Siitä ollaan yleensä vielä yhtä mieltä, että ihminen on arvokas ja häntä tulee kohdella arvokkaasti. Mutta mihin tämä ihmisen arvo lopulta perustuu? Mistään ei ole koskaan tullut kovin uskottavaa vastausta siihen, miten ateistis-materialistisesta maailmankatsomuksesta oikein päästään ehdottomaan ihmisarvoon.

Kristinuskolla sen sijaan on vankka historia korkean ihmisarvon perustelemisessa. Yhdessä juutalaisten kanssa ensimmäiset kristityt tuomitsivat voimakkaasti aikanaan yleisen lasten heitteille jättämisen. Kristityt ovat myös perinteisesti vastustaneet aborttia ja eutanasiaa. Ateistisesta näkemyksestä käsin, ja siellä missä kristinusko ei ole päässyt vaikuttamaan vahvasti ajatteluun, näitä kaikkia on puolusteltu.

Ei ole sattumaa, että Suomessakin eutanasiaa nostetaan esille yhä vahvemmin juuri nyt, kun kristinusko menettää jalansijaa. Kohta asiasta keskustellaan todennäköisesti myös hallitustasolla, kunhan joku tekee siitä uuden lakiehdotuksen.

Vanhusten kohtelusta ja hoidosta on keskusteltu jo pitkään. Riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan hoitajakiintiöstä, on selvää, että vanhusten hoito kaipaa pikaisesti korjaamista. Kyse on siitä, mihin ollaan valmiita satsaamaan rahaa, mutta myös asenteista ja vapaaehtoisuudesta. Ammattilaisten lisäksi vanhukset tarvitsevat myös vapaaehtoisia korvia ja käsiä. Yhteisöllisyys on tärkeä osa vanhuksista huolehtimista. Kirkon vanhustyön teeseihin sisältyykin kuudes teesi yhteisöllisyydestä. Siinä sanotaan: “Vanhuksella on oikeus yhteyden ja vuorovaikutuksen kokemiseen sekä lähimmäisenrakkauteen.”

Sama terveen yhteisöllisyyden tarve koskee myös lastenhoitoa. Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkärin Jari Sinkkosen mukaan suomalaiseen ”puuttumattomuuden kulttuuriin” täytyy tulla muutos. Hän kaipaa paluuta koko kylän kasvatukseen ja arvostelee sitä, että puuttumattomuus on supisuomalainen hyve.

“Nykyisin vanhemmat tulevat silmille, jos menee sanomaan jossain julkisessa puistossa, että teidän lapsenne käyttäytyy huonosti. Tähän kulttuuriin olisi todella tärkeää saada muutos, ettei perhe ole sellainen hermeettinen umpio, jossa melkein mitä tahansa voi tapahtua”, Sinkkonen totesi hiljattain.

Kristityillä on aivan erityistä annettavaa lasten ja vanhusten asemaan ja kohteluun. Dosentti Erkki Koskenniemi kirjoittaa mielenkiintoisessa artikkelissaan Pikkulasten kohtelua Antiikissa – mitä voimme oppia (sisältyy piispa Olavi Rimpiläisen tuoreeseen 75-vuotisjuhlakirjaan Risti, ainoa toivo): “Tässä maailmassa ei elä ainuttakaan ihmistä, jonka elämällä ei olisi tarkoitusta: Jokainen on hyvän luojansa kokoon kutoma hänen äitinsä kohdussa, ja jokainen on Kristukselle rakas ensimmäisestä sydämenlyönnistä viimeiseen asti.”

Tältä pohjalta on hyvä kehittää sekä lapsista että vanhuksista huolehtimista.