21.11.2002
Kirkko on siellä, missä Kristuksen omiksi kastetut, Kristukseen uskovat ihmiset kokoontuvat Jumalan sanan ympärille kuullakseen ja seuratakseen sanassa puhuvan mestarinsa ääntä ja kohdatakseen hänet ehtoollisessa. Kirkolla on selkeä tehtävä maailmassa: pitää Jumalan sanaa esillä sopivana ja sopimattomana aikana.
Tätä pitäisi korostaa selvemmin luterilaisen kirkon tekeillä olevassa strategisessa ohjelmassa. Tämä ”Läsnäolon kirkko” -niminen asiakirja esittää aiheellisesti huolen siitä, että kirkko saattaa tulevaisuudessa entisestään eristäytyä omaksi linnakkeekseen, joka on erillään muusta yhteiskunnasta.
Asiakirjasta ei kuitenkaan käy selvästi ilmi, miksi tämä on ongelma. Se on ongelma siksi, että kirkon tulee olla ”maailmassa”, jotta se voi hoitaa tehtäväänsä todistaa Kristuksesta sekä lievittää hätää ja tehdä hyvää mestarinsa kunniaksi. Niin kristillinen seurakunta on tehnyt alusta alkaen.
Toisessa mielessä ei sen sijaan ole lainkaan ongelma olla maailmasta erillään, päinvastoin se on kirkon toiminnan edellytys. Kirkko ei saa olla ”maailmasta”. Se ei saa seurata maailmassa vallitsevia ajatussuuntia ja ideologioita. Kirkon tulee ahkerasti tutkia Herransa tahtoa Raamatusta ja pyrkiä kaikessa viestinnässään ja toiminnassaan seuraamaan sitä.
”Läsnäolon kirkko” -asiakirjassa korostetaan hyvin sitä, ettei kirkon sanomaa saa samaistaa perinteisiin muotoihin ja ajatusmalleihin. Toinen vaara jää mainitsematta. kirkon on oltava valmis myös uimaan vastavirtaan ja vastustamaan yhteiskunnassa suosittuja eettisiä ja ideologisia ajatusmalleja, jotka ovat ristiriidassa Raamatun kanssa.
Kirkkoa on koko sen olemassaolon ajan uhannut kaksi suurta vaaraa. Ensimmäinen on eristäytyminen, joka johtaa välinpitämättömyyteen kirkon ulkopuolella olevia ja sen omia mutta vain nimellisiä jäseniä kohtaan. Toinen vaara on mukautuminen, jolloin kirkossa ei kuulu sen omaa erillistä ääntä, vaan vain maailman äänten kaikuja. Kun nyt tehdään strategiaa vuotta 2010 ajatellen, molemmat vaarat ovat todellisia.
Läpiajateltu monipuolinen evankelioimis- ja lähetysstrategia varjelee ensimmäiseltä vaaralta. On tarkkaan mietittävä, miten Suomen kirkossa aiotaan pitää huolta, että kaikki suomalaiset saavat tietää, kuka Jeesus oikein oli, mitä hän meidän edestämme teki ja mitä hän meille sanassaan on opettanut. Toiselta vaaralta varjelee se, että kirkko omassa piirissään pitää huolen, että Raamatun sisältö tunnetaan tarpeeksi hyvin. Kirkko, joka ei tunne Raamattuaan, ei kohta myöskään tunne mestariaan.
Kummassakin tehtävässä kirkossa vaikuttavat herätysliikkeet ja järjestöt voivat palvella ainutlaatuisesti. Tämä on hyvin huomioitu ”Läsnäolon kirkko” -asiakirjassa. Siinä todetaan herätysliikkeiden olevan olennainen osa kirkon todellisuutta. Niiden nähdään tarjoavan mahdollisuuksia”omakohtaisen hengellisen elämän kokemiseen” ja palvelevan tarvetta ”sitoutua läheiseksi koettavaan pienyhteisöön”. Niissä tarjoutuu myös mahdollisuus maallikoiden toimintaan vastuullisissa tehtävissä.
Asiakirjan mukaan kirkolliset järjestöt ovat voimavara. Kirkolle on hyödyksi, ”että herätysliikkeet ja järjestöt profiloituvat omaleimaisesti. Niiden liiallinen ’kirkollistaminen’ ei ole välttämättä eduksi.”
Järjestöjen kannalta tällainen puhe on tervetullutta. Nykyisessä suvaitsemattomuuden ilmapiirissä ne tuskin muuta pyytävätkään kuin juuri tilaa saada uskoa ja seurata mestarinsa tahtoa, niin kuin se on Raamatun sanassa ilmaistu. Siinä niillä riittää hyvin opettelemista seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi, niin kuin koko kirkollekin