10.5.2012
Viime vuosisadan alussa monet lähetysjohtajat Suomessa olivat huolissaan suomalaisten hengellisestä tilasta ja tuesta lähetystyölle. Suomen Lähetysseuran silloisen johtajan Jooseppi Mustakallion mukaan työn laajentaminen ulkomailla vaati hengellisen elämän elvyttämistä kotimaassa, koska ulkolähetystyön elinehto on hengellisen elämän elinvoima kotimaassa. Lähetys ja herätys kuuluvat yhteen. Pakanalähetys ja sisälähetys nivoutuvat kiinteästi toisiinsa. Tästä kertoo Lähetysseuran historiasta kirjoittanut Toivo Saarilahti kirjassaan Lähetystyön läpimurto (Kirjaneliö 1989).
Mustakallio näki kansan ja kirkon olevan käännekohdassa. Kirkon valtiolliset vaikutusmahdollisuudet olivat kaventuneet. Ateistiset ja kirkonvastaiset virtaukset olivat voimistuneet. Kirkon toiminnassa nämä olivat haasteita, jotka edellyttivät ”uutta herätystä, uutta virkeyttä, uusia toimenpiteitä ja työtapoja”.
Tämän näyn ohjaamana Lähetysseura palkkasi työhönsä herätyshenkisiä työntekijöitä. Yksi heistä oli vapaaherra K. A. Wrede, jonka mielestä tarvittiin viikon tai kaksi kestäviä evankelioivia kokoussarjoja, joissa tähdättiin uskonnolliseen ratkaisuun. Wreden mukaan sellainen toiminta vaikutti myös lähetystyöhön, koska todellinen kääntyminen Jumalan puoleen vaikutti elävästi myös intoon ulkolähetystyössä.
Tällainen herätys- ja lähetystoiminnan linja jatkui Lähetysseurassa edelleen koko 1920-luvun ajan. Saarilahti totesi, että aikaisemmin puhuttiin ”herätysviikoista”, joita järjestettiin valtakunnallisesti, mutta 1920-luvulla näitä viikon kokoussarjoja alettiin nimittää ”evankelioimisviikoksi” tai ”evankelioimispäiviksi”. Herätyskokouksien keskeisen puhujan K. A. Paasion mukaan Helsingin Lähetyskirkossa järjestettiin evankelioimisviikkoja säännöllisesti ja niiden aikana tapahtui runsaasti kääntymisiä myös 1920-luvulla.
Vuosikymmenen lopulla toteutettiin Lähetysseuran ja useiden paikallisten seurakuntien ja pappien yhteisvoimin yhä enemmän evankelioivia kokoussarjoja eri puolilla maata. Vuonna 1929 evankelioimisviikkoja vietettiin lähes 30 paikkakunnalla.
Kun Lähetysseura ajautui 1920-luvun lopulla vakaviin talousvaikeuksiin, johtokunnassa kaivattiin ennen kaikkea syvemmän hengellisen elämän viriämistä maassamme: ”Syvin tarpeemme on hengellinen herätys.”
Nyt elämme epäilemättä samantapaisessa, joskin vielä huomattavasti syvemmässä hengellisen uneliaisuuden ja luopumuksen ilmapiirissä. Oikea vastaus tilanteeseen on sekin varmasti sama kuin minkä lähetysjohtajat aikanaan niin selvästi näkivät: herätys! Sitä emme voi itse järjestää emmekä saada aikaan. Voimme kuitenkin tehdä saman kuin esi-isämmekin sata vuotta sitten. Voimme keskittyä julistamaan Jumalan sanaa herätykseksi, kääntymykseksi ja uskon syntymiseksi.
Herätystä seuraa aina myös lähetystyön elpyminen. Jumalan sana ei tyhjänä palaa. Kun ihmiset tulevat henkilökohtaiseen elävään Kristus-uskoon, he myös sitoutuvat elämässään ilolla Jumalan sanan ohjaukseen. Tämän seurauksena raamatullinen arvomaailma valtaa uutta tilaa myös yhteiskunnassa. Armollinen Jumala antakoon meille pian tällaisen käänteen! Muuten maamme vajoaa jo lähivuosina eri elämänalueilla ennennäkemättömään pakanuuteen ja pimeyteen.