17.5.2012
Viime vuosina julkisuuteen noussut lasten seksuaalinen hyväksikäyttö kristillisissä piireissä paljastuu kaikessa järkyttävyydessään erityisesti, kun siitä aletaan puhua tapauskohtaisesti. Tässä lehdessä käsitelty Maijan tarina -kirja on traagista luettavaa. Yksikin tällainen tapaus on liikaa, mutta valitettavasti niitä on useita.
Ongelma ei rajoitu Suomeen eikä lestadiolaisuuteen tai katoliseen kirkkoon. Amerikkalainen Christianity Today -lehti käsitteli aihetta toukokuun pääkirjoituksessaan. Se totesi, etteivät mitkään kristilliset tahot voi enää tuudittautua ajatukseen, että tällaista esiintyy vain jossakin muualla. Kaikkien ihmisten tehtävä on suojella lapsia kaikenlaiselta hyväksikäytöltä.
Kun väärinkäyttöä paljastuu kristillisen tai minkä tahansa muun yhteisön sisällä, johtajien velvollisuus on tehdä kaikki mahdollinen, jotta asia tulee oikein ja terveesti käsiteltyä. Vähäinenkään väärä salailu tai puolustelu ei voi tulla kyseeseen. Uhrien on voitava luottaa siihen, että yhteisö on heidän puolellaan eikä hylkää heitä, niin kuin heitä vastaan rikkoneet mutta rikkomuksista vaienneet aiemmin ovat tehneet.
Syksyn 2011 kirkolliskokouksessa lestadiolaisedustaja Johannes Leppänen puhui tästä aiheesta seuraavaa: ”Tässä yhteydessä on myös mainittu se, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä käytetään rippiä synnin peittona. Emme me opeta näin. Me opetamme, että ripissä voi sopia asiat Jumalan kanssa, Jumalan välimiehenä rippi-isän kanssa, mutta sen jälkeen, jos on kysymys ajallisesta rikoksesta tai johonkin muuhun ihmiseen kohdistuvasta väärästä teosta, pitää se asia sovittaa tai sopia. Näin opettaa Jumalan armo. Me olemme tehneet tämän asian tiimoilta hyvin paljon yhteistyötä viranomaisten kanssa ja olemme erittäin kiitollisia siitä. Viranomaiset ovat suhtautuneet hyvin luottamuksellisesti ja antaneet meille apua ja lisänneet osaamistamme näiden asioiden käsittelyssä, ennen kaikkea uhrien ja myös siihen joutuneiden ihmisten kohdalla. Olen myös kiitollinen siitä, että myös kirkon johto on tukenut meitä näissä vaikeissa asioissa ja niiden käsittelyssä, kun olemme yrittäneet lisätä avoimuutta.”
Leppäsen koko puheenvuoro löytyy internetistä kirkolliskokouksen sivuilta ja on lukemisen arvoinen. Hän käsittelee siinä myös lestadiolaisten niin sanottuja hoitokokouksia. Puheenvuorossa ei ollut puolustelun makua vaan aitoa murhetta ilmenneistä väärinkäytöksistä. Mitään hengellistä liikettä ei voi mitata sillä, onnistuuko se välttämään kaiken vääryyden keskuudessaan. Pikemminkin sen hengellinen terveys mitataan siinä, miten se käsittelee sitä.
Selvää on sekin, että kirkkomme suurimmassa herätysliikkeessä lestadiolaisuudessa on myös paljon hyvää, joka viime aikoina on jäänyt väärinkäytösten varjoon. Kymmenlapsisen lestadiolaisperheen äiti, terveydenhoitaja Satu Rusava, joka on lastenhoidon ohella koko ajan ollut työelämässä mukana, puhuu Kotimaa24-sivustolla kokemastaan uskossaan ja elämässään lestadiolaisena: “Lapset ovat niin rakkaita minulle, elämäni tähtiä. Mutta joku saattaa sanoa, että nekin on varmaan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys käskenyt tehdä. Voi että, kun ihmiset näkisivät perheittemme arjen rankkuuden mutta myös suuren ilon.”