6.9.2007

Viime kuussa vietetyillä Hengellisen elämän syventymispäivillä käsiteltiin useassa seminaarissa taivaaseen pääsyä. Aihe on kristillisessä uskossa aina ajankohtainen. Se, että taivaaseen pääsy ei ole keskeisellä sijalla yhdentyvän Euroopan asialistalla, ei kerro mitään sen todellisuudesta tai tärkeydestä.

Varmasti kaikkein yleisin väärinkäsitys aiheesta on, että taivaaseen päästään kuolemalla. Synneissään ja paatumuksessaan nukkuvalle ihmiselle ajatus siitä, että joku todella voisi joutua kadotukseen, tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta.

Kun Jumalan Henki herättää ihmisen epäuskon unesta, kysymyksenasettelu kääntyy päälaelleen. Todellinen kysymys Jumalan vanhurskauden ja pyhyyden edessä onkin se, kuinka kukaan ylipäätään voisi päästä Jumalan taivaaseen. Kaikkihan ovat ansainneet helvetin.

Evankeliumi tulee ottaa henkilökohtaisesti vastaan. Ilman parannuksen tekemistä ja uskoa Kristukseen ei ole osallisuutta pelastukseen. Ilman armahdusta ja anteeksiantamusta Kristuksessa ei olisi olemassa taivastoivoa.

Usko avautuu ja tulee henkilökohtaiseksi eri ihmisille eri tavoin. Joillekin usko kirkastuu hiljalleen, toisille rajussa murroksessa. Uskon kirkastumisessa ei ole kyse vain teoreettisesta tiedosta, aktivoitumisesta tai ”mukaan tulemisesta”, vaikka ne kaikki voivat olla tärkeitä osatekijöitä. Uskon syntyminen on Jumalan teko ihmisessä ja sitä edeltää aina Jumalan sanan vaikutus ihmisen elämässä.

Suuren suomalaisen teologin ja profeetallisen julistajan Osmo Tiililän kiteytys on lyömätön: ”Kirkko on olemassa sitä varten, että täällä kuollaan.” Kuoleman edessä ihminen on aina pienellä paikalla. Vuosikymmenten ajan satoja hautajaisia toimittanut pappi totesi hiljattain: ”En ole koskaan ymmärtänyt, millä ihmisiä voisi lohduttaa kuoleman edessä muuten kuin julistamalla evankeliumia.”

On lohduttavaa tietää, että Jeesus todella riittää. Muuta ei tarvita. Ei Jeesus plus jotakin. Jeesuksessa on kaikki se, mitä me kuoleman ja viimeisen tuomion edessä selvitäksemme tarvitsemme. Hän on kykenevä viemään omansa perille asti. Miten kallisarvoista usko onkaan, kun elämässä on tosi kyseessä! Kaikki kannattaa satsata siihen, että voisi elämänsä lopussa sanoa Paavalin tavoin: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.”

Ensimmäiset kristityt tunnettiin elämäntyylistään, mutta vielä tunnetumpia he olivat kuolemantyylistään. Juuri kuoleman pimeän portin edessä Kristuksen valo loistaa kirkkaimmin. Hän on voittanut kuoleman. Uskossa häneen heikko, syntinen ihminen uskaltaa kohdata kuoleman.