7.3.2002

”Mikä teidän mielestänne on kaikkein vaikeinta kristillisessä uskossa? Mikä tekee vaikeimmaksi uskoa?” Professori oli pyytänyt vastaukset kysymyksiinsä kirjallisena. Vastauksissaan yli 60 prosenttia nuorista mainitsi vaikeimmaksi  kristillisessä uskossa yhden ja saman asian: ”Kun usko ei toimi käytännössä. Kun en pysty elämään niin kuin tiedän, että minun pitäisi elää.”

Professorin vastaus hämmästytti kaikkia. ”Olen yllättynyt”, hän sanoi, ”että mainitsette uskon esteeksi sen, ettei se toimi käytännössä. Itselleni asia on oikeastaan päinvastoin. Juuri siitä syystä, etten pysty toteuttamaan Jumalan tahtoa, minä uskon Jeesukseen.”

Kristinuskoon pettyy helposti, jos on saanut väärän käsityksen siitä, mitä kristilliseltä elämältä oikeastaan voi odottaa.

Joka haluaa täydellisen puolison, ei koskaan onnistu löytämään sellaista. Joka haluaa täydelliset lapset ja kodin, tulee vaatimuksellaan varmasti hajottaneeksi koko kodin. Joka haluaa täydelliset työtoverit ja johtajat, saa jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa. Joka haluaa eurakuntayhteydeltään täydellisyyttä ja kaikkia yksityiskohtia myöten täydellisen kristillisen opin, ajautuu helposti johonkin lahkoon, jossa ei ole muuta täydellistä kuin se illuusio, johon yhdessä uskotaan. Joka vaati omalta uskonelämältään täydellisyyttä, menettää lopulta täydellisesti koko uskonsa.

Tämä ei merkitse, ettei olisi olemassa oikeaa ja väärää opetusta. Se ei myöskään merkitse, ettei ihmisiltä saisi edellyttää sitä, että he toimivat elämässään oikein, pitävät kiinni terveestä kristillisestä opista ja noudattavat kristillistä etiikkaa. Ihmisen elämässä voi tapahtua kasvua yhtä hyvin asioiden hoitamisen, ihmissuhteiden kuin uskonkin suhteen.

Tässä elämässä ei kuitenkaan ole pienintäkään mahdollisuutta välttyä pettymyksiltä, ahdistuksilta, epäonnistumisilta ja kaikenkattavalta epätäydellisyydeltä. Uskonelämä ei myöskään muodosta tästä poikkeusta.

Jumala ei missään kohdassa Raamattua ole luvannut muuttaa meitä täydellisiksi tämän elämän aikana. Se kasvu ja muutos, mikä kristityn elämässä toivottavasti tapahtuu, on elämän loppuun saakka aina vasta alullaan ja aina hyvin vajavaista. Lopultakin ihminen muuttuu elämänsä aikana hämmästyttävän vähän. Mitä tahansa kasvua uskonelämässä onkaan tapahtunut, on myös aina mahdollista langeta takaisin mitä alkeellisimpiin ja hävettävimpiin synteihin; eikä vain mahdollisuus, vaan niin myös jatkuvasti tapahtuu. Me teemme syntiä siksi, että olemme syntisiä.

Jeesus ei hävennyt olla tekemisissä meidän syntisten kanssa. Hän  aivan todellisesti astui maan alimpiin paikkoihin meidän tähtemme. Hänet itse asiassa tehtiin synniksi meidän edestämme.

Oma kuviteltu hyvyys ja oikeassa oleminen on suurimpia syitä uskosta luopumiseen. Oman opin ja elämän sietämätön vajavaisuus taas on yksi tärkeimpiä syitä turvautua Kristukseen,  joka käsittämättömässä rakkaudessaan vuodatti verensä meidän tähtemme ja jaksaa sietää meitä ja pitää meistä kiinni.