2.3.2006

Herätysliikkeitä moititaan usein yksilökeskeisestä uskonkäsityksestä. Moitteet on syytä ottaa vakavasti.

Kristinuskossa on kuitenkin aivan kiistattomasti yksilöä koskeva puolensa. Jumalasuhde on jokaisen ihmisen asia. Jokainen meistä on Jumalan edessä henkilökohtaisessa vastuussa. Seisomme viimeisellä tuomiolla Jumalan edessä yksilöinä tekemässä tiliä omasta vaelluksestamme, uskostamme tai epäuskostamme. Tätä emme voi paeta minkään ryhmän taakse.

Jumalan rakkaus meitä kohtaan on sekin mitä konkreettisimmin yksilöä koskeva. Jeesus rakastaa juuri minua. Hän tuntee minut nimeltä ja on kiinnostunut minun elämästäsi. Hän on kuollut juuri minun syntieni puolesta.

Ihminen on kuitenkin pantu elämään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kukaan ei ole saari. Alamme välittömästi voida henkisesti huonosti, jos meillä ei ole tarpeeksi terveitä suhteita toisiin ihmisiin. Seurakunta ei ole yksilökilpailijoiden klubi. Seurakuntaelämä on joukkuepeliä. Meidän on tarkoitus rohkaista ja rakentaa toinen toistamme. Meidät on luotu kokemaan yhteenkuuluvuutta ja tekemään yhteistyötä.

Yksinäisyys on aikamme kansantauti. Voimistunut yhteyden kaipuu onkin yksi syy uusien jumalanpalvelusyhteisöjen suosioon. Toimivan sunnuntain jumalanpalveluksen lisäksi on muitakin merkittäviä kristittyjen yhteyden muotoja.

Tässä juuri herätysliikkeet ovat kautta aikojen olleet kaikkea muuta kuin yksilökeskeisiä. Niissä on opeteltu rukoilemaan yhdessä, kantamaan yhdessä vastuuta, tekemään yhdessä talkootyötä ja seisomaan toinen toisensa rinnalla vaikeissa elämäntilanteissa. Evankeliumia on viety eteenpäin konkreettisesti, niin että se on Jumalan armosta kulkeutunut jopa maailmaan ääriin asti.

Olemme jokainen tavalla tai toisella heikkoja ja vajavaisia. Siksi todellisen kristillisen yhteyden luominen ja ylläpitäminen vaatii paljon työtä ja itsensä kieltämistä. Yhteyttä on paljon helpompi rikkoa kuin rakentaa.

Suositut uudet jumalanpalvelusyhteisöt ovat tässä vielä koettelemattomia. On helppo alkaa kokoontua yhteen suurin odotuksin. Uusi on kiehtovaa. Iloitaan, että vihdoinkin seurakuntayhteys tuntuu toimivan.

Mutta edessä on pitkä ja mäkinen tie. Aivan kuten avioliiton koossapysyminen kysyy kompromisseja, itsensä kieltämistä, joustamista, vastaan tulemista ja kovaa työtä, samaa vaatii myös toimiva uskonyhteys. Tällaisessa syntisten ihmisten maailmassa on oikeastaan ihme, että niinkin monta avioliittoa pysyy koossa ja että uskovat kaikesta huolimatta voivat kokea vuosikymmeniä kestävää uskonyhteyttä.

Yhteys on sekä opillinen että käytännöllinen asia. Uskontotuuksista luopuminen tietysti rikkoo uskonyhteyden. Mutta yhteys voi hajota myös käytännön ristiriitoihin, joustamattomuuteen, jääräpäisyyteen ja hankaliin ihmissuhteisiin. Uskovien keskuudessa ei ole vain opillisia ja hengellisiä ongelmia, vaan myös henkisiä ja käytännöllisiä ongelmia.

Apostoli Paavalin neuvo on realistisuudessaan puhutteleva: ”Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.” Meidän on nöyrästi rukoiltava Jumalalta apua, että Paavalin sanoin pystyisimme ”rauhan sitein säilyttämään Hengen luoman ykseyden”.