10.6.2004

”Mitään muuta virhettä ei myönnetä kuin kirjoitusvirheet.” Tämä saattaa olla reipas ja hilpeä asenne tohtorinväitöstilaisuudessa. Elämään sitä ei kuitenkaan voi siirtää. Elämisen perusasioita on virheittensä ja syntiensä myöntäminen. Jästipään kanssa on raskasta elää. Usein vastaantuleva asenne ”En kadu elämässäni mitään” on mahtipontisen pinnallinen.

Jokainen meistä tekee elämässään jatkuvasti opillisia, eettisiä, toiminnallisia ja muita virheitä. Teemme myös täysin tahallisia, harkittuja, jopa hyvin suunniteltuja syntejä.

Mutta miksi virheitään on niin vaikea myöntää ja syntejään tunnustaa? Yksi syy on yksinkertaisesti se, että jos tunnustan syntini, myönnän samalla ansainneeni tuomion. En ole hyvä ja onnistunut ihminen, vaan olen rikkoja, syntinen.

Eräällä avioliittoleirillä mukana ollut mies pelkäsi, että jos hän myöntäisi olleensa väärässä ja pyytäisi lapsiltaan anteeksi, hän menettäisi täysin arvovaltansa heidän silmissään. Joku kommentoi tähän oivallisesti: ”Ehkä sinä vasta silloin saisitkin sen.” Kenenkään arvovalta ei voi perustua virheettömyyteen vaan pikemminkin rehellisyyteen ja aitouteen. On rasittavaa kuunnella ihmisiä, jotka eivät voi myöntää tehtyjä virheitä.

Lähiyhteydessä ”virheettömät” ihmiset ovat sietämättömiä. On ymmärrettävää, että ihmisen on vaikea myöntää virheitään, jos hän ei usko Jumalaan vaan ajattelee kaiken elämässä riippuvan hänestä itsestään. Jos kaikki on minusta kiinni, kuka minut voisi armahtaa? Jos ei ole selkeää tajua syntien anteeksiantamuksesta ja Jumalan rakkaudesta, voi olla vaikea myöntää syyllisyyttään.

Mutta miksi se on niin vaikeaa myös kristityille? Eräs polvenkorkuisesta kristillisissä tilaisuuksissa käynyt ihminen tuskaili elämänsä kriiseissä, että kun anteeksiantamusta eniten tarvitsi, sitä oli kaikkein vaikeinta omalle kohdalleen uskoa.

Anteeksiantamus on kuitenkin kristinuskon ytimessä. Anteeksiantaminen oli koko Jeesuksen elämän ja toiminnan keskuksessa. Hänessä Jumalan totuus ja Jumalan armo tulivat lihaksi.

Jeesuksen ajan uskonnollisen eliitin oli vaikea vastaanottaa Jeesuksen sanomaa muun muassa siksi, etteivät he nähneet anteeksiantamuksen ja armahduksen tarvettaan. Ne jotka tajusivat, miten kipeästi ja välttämättä he tarvitsivat anteeksisaamista, rakastivat Jeesusta. Hänen lähellään tuli aidosti armahdetuksi. Hän tiesi ihmisistä kaiken, mutta hän ei tuominnut vaan rakasti heitä.

Tilanne on aivan sama nytkin, kaksituhatta vuotta myöhemmin. Jeesusta ja hänen sanomaansa ei edelleenkään voi ymmärtää, ellei näe syntejään ja anteeksiantamuksen tarvettaan. Hyville ihmisille Jeesus on aina ollut ja tulee aina olemaan käsittämätön.

Uusien kristillisten virtausten piirissä, missä puhutaan ”Jumalan valiojoukosta” ja voittoisasta kristillisestä elämästä, on vaara käsittää koko kristillisen uskon väärin. Jumalan seurakunta on yhtä paljon sairaala kuin se on armeija. Me kristityt olemme merkillinen joukko: olemme ensimmäisinä myöntämässä, ettei meistä koskaan tule hyviä ja voittoisia. Olemme loppuun asti syntisiä ja heikkoja ihmisiä, aina armahduksen ja anteeksiantamuksen tarpeessa.

Paradoksaalista kyllä, juuri tästä kasvaa ainoa varsinaisesti uusi asia, jonka maailmanhistoria tuntee, aito hengellinen elämä Kristuksessa. Ja ennen kaikkea juuri tämä joukko tarvitsee Jeesusta, nyt ja aina.