Uskoontulo ja uusi elämä 

20.5.2004

Pariskunta oli elänyt täysin vieraana uskonasioille. Kirkossa ei ollut käyty. Raamattua ei ollut luettu. Sitten elämänkokemukset ajoivat rukoilemaan ja etsimään Jumalaa. Prosessin läpi käytyään kumpikin tuli uskoon. Kertoessaan iloisesti seurakunnassaan, että he olivat löytäneet Jeesuksen, he saivat kuitenkin kylmän suihkun. Heidän kokemuksensa tyrmättiin täysin: ”Te ette ymmärrä näitä asioita.”

Toisen uskoontulokokemuksen tyrmääminen on eräänlaista henkistä väkivaltaa. Saatamme ehkä haluta auttaa toista näkemään asioita laajemmin ja syvemmin. Aivan toinen asia kuitenkin on sellainen kova asenne, joka ei jätä tilaa Jumalan armolliselle ja rakkaudelliselle toiminnalle ihmisten elämässä.

Monet voivat kertoa, miten Jumala suuressa armossaan on avannut hengellisesti sokean silmät ja herättänyt uskonasioihin nähden kuolleen uuteen elämään. Tällainen uskoontulokokemus on aina suurta armoa. Todella hienoa on sekin, että jotkut ovat säilyneet lapsesta asti uskon luottamuksessa. He eivät, aivan pienestä saakka, muista mitään sellaista aikaa elämässään, jolloin Jeesus ei olisi ollut heille henkilökohtainen Vapahtaja. Hienoa! Useimmilla meistä on kuitenkin varmaan ollut vaihe, jolloin elimme vieraina Jumalalle. Sitten Jumala alkoi vetää puoleensa. Lopulta saimme tulla elävään uskoon.

Monilla tähän prosessiin liittyy vielä sellainen lainalaisuuden vaihe, jolloin yritimme innokkaasti toteuttaa Jumalan tahtoa. Tuloksena oli kuitenkin epätoivo, kun emme päässeetkään irti omista synneistämme. Ratkaisuksi löytyi Jumalan ääretön armo Kristuksessa ja oivallus: Uskonelämä ei olekaan sitä, että minä yritän täyttää Jumalan tahtoa. Uskonelämä on Kristus minun puolestani ja Kristus minussa.

Suomen teologisen instituutin tutkija Olli-Pekka Vainio kiteyttää tämän tuoreessa väitöskirjassaan: ”…syntiselle lahjoitettu uusi elämä on osallisuutta jumalallisesta elämästä, Kristuksesta, joka todellisena ihmisenä ja todellisena Jumalana on inkarnaation, kärsimyksen, kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen kautta sovittanut ihmiskunnan Jumalan kanssa. Tähän Kristukseen kohdistuva ja hänet ja hänen ansionsa omistava usko luetaan syntisen vanhurskaudeksi. Tämän uskon muotona on itse Kristus, jolloin usko ei ole inhimillinen hyve, vaan osallisuutta Kristuksesta.”

Usko on Jumalan lahja – todellinen lahja. Uskonelämä ei ole kuvittelua vaan todellisuutta. Jumala pelastaa aivan todellisesti hukassa olevia syntisiä, jotka epäuskoonsa jätettyinä joutuisivat helvettiin. Kun ihminen kokee aidosti uskoon tulemisen omassa elämässään, se on suurinta ja hienointa, mitä hänelle voi koskaan tapahtua. Se suuntaa hänen elämänsä uudestaan ja tuo elämään aivan uuden sisällön, jota ei aikaisemmin ollut olemassa.

Kaiken tämän halveksiminen ja torjuminen on suurta sokeutta ja henkistä väkivaltaa. Se on Jumalan työn vastustamista. Omaan hyvyyteemme ihastuneina uskonnollisina ihmisinä me kammoksumme synnintunnon, oman avuttomuuden ja puhtaan armon kohtaamista. Juuri sen tien kautta meidät kuitenkin vedetään armon osallisuuteen ja Kristuksen sisäiseen tuntemiseen, joita ilman elämä on aina lopulta jotenkin hukassa.

Aidon uskoontulon hedelmiä ovat sisäinen rauha, ilo ja kiitollisuus. Lukemattomat virret ja hengelliset laulut ovat syntyneet tästä kokemuspohjasta. Siitä syntyy myös kristillinen palvelustyö, evankelioiminen ja lähetystyö. Nämä kaikki kasvavat Jumalan armon henkilökohtaisen kokemisen maaperästä. Sitä älkäämme milloinkaan tyrmätkö.