Uskoa pitää puolustaa

31.1.2002

”Kirkko, joka ei enää ole varma asiastaan, voi vain tuhoutua”. Saksalaisteologi Wolfhart Pannenbergin varoitus on syytä ottaa vakavasti. Kun kristityt lakkaavat olemasta varmoja siitä, minkä tietävät todeksi, he lakkaavat myös julistamasta ja puolustamasta uskoaan. Sen jälkeen heidän julistuksensa on vain ympäröivän kulttuurin arvojen toistamista, kenties hieman pehmeämmässä muodossa.

Silloin joudutaan kuitenkin Pannenbergin esittämien kovien kysymysten eteen. Jos kristittyjen elämäntyyli ei poikkea mitenkään ympäröivän kulttuurin elämäntyylistä ja jos heillä ei ole mitään muiden sanomasta poikkeavaa sanomaa, mihin kirkkoa silloin enää tarvitaan? Vain selvästi ilmaistuun uskoonsa vakaumuksellisesti pitäytyvä ja uskoaan rohkeasti julistava kristittyjen joukko voi säilyttää oman identiteettinsä. Usko ei säily itsestään, se katoaa ja vääristyy itsestään.

Uskon säilyttäminen merkitsee useasti myös uskon puolustamista. Ei ole sattuma, että pakanuuden keskellä olemassaolostaan taistellut ensimmäisten vuosisatojen kristillinen kirkko tuotti niin monta tunnettua apologeettaa, uskon puolustajaa. Kristinusko ei olisi mitenkään voinut selvitä ympäristön paineen keskellä selittämättä omaa uskoaan sekä itselleen että muille. Lisäksi uskoa oli pakko puolustaa väärinkäsityksiä, harhaoppeja ja vääristeleviä syytöksiä vastaan.

On helppo unohtaa se valtava työ, mikä neljän ensimmäisen vuosisadan aikana tehtiin kristillisen uskon käsitteiden ja sisällön selittämiseksi omalle ja tuleville sukupolville, tai vähätellä sitä. Toisin kuin monesti vastaavassa työskentelyssä nykyisin, kirkkoisät ja apologeetat lähtivät selkeästi ajattelussaan Jumalan sanallisesta ilmoituksesta, Raamatusta. He eivät keksineet uutta uskon sisältöä, mutta he puolustivat Jumalan antamaa uskon sisältöä sen vääristämistä ja kieltämistä vastaan.

Ketään ei ole koskaan argumentoitu sisälle Jumalan valtakuntaan. Uskon syntyminen on Jumalan sanan ja Hengen työtä.

Paavalista alkaen kristityt on kuitenkin pantu julistamaan ja puolustamaan uskoaan. Se vaatii ainakin joiltakin kristityiltä paljon asioihin paneutumista, lukemista ja ajattelua, toisin sanoen kovaa työtä. Kun maailma kieltää luomisopin, kristittyjen tulisi puolustaa sitä. Kun maailma kieltää ylösnousemuksen, kristittyjen tulisi esittää perusteluja, miksi he uskovat siihen. Ja niin edelleen.

Aivan erityisesti myös kristillisten järjestöjen on tehtävä tätä työtä. Ilman uskon puolustajia niiden käy yhtä huonosti kuin jääkiekkojoukkueen, jolla ei ole lainkaan puolustuspelaajia ja maalivahtia. Ei voi kuvitella pärjäävänsä, jos kouluttaa pelkkiä hyökkääjiä ja keskikenttäpelaajia. Kristillisessä kentässä tämä merkitsee sitä, että evankelistojen ja saarnaajien lisäksi tarvitaan myös opettajia ja apologeettoja.

Missä ovat tämän päivän Osmo Tiililät ja Uuras Saarnivaarat? Heidän ajattelunsa ei tietenkään ollut virheetöntä, mutta he puolustivat oman sukupolvensa keskellä rohkeasti ja kuuluvasti kristillistä uskoa. Juuri sellaista työskentelyä tarvitaan nyt kiireellisesti. Raamatun tuntemus heikkenee jatkuvasti, ja erilaiset harhakuvitelmat kristillisestä uskosta lisääntyvät hälyttävästi. Nykyään ei enää yleisesti tiedetä, kuka oli Abraham, David tai Jesaja, tai edes Pietari, Paavali tai Johannes. Se on varma merkki siitä, että jonkin ajan kuluttua ei enää myöskään tiedetä, keitä oikeastaan ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki.