14.1.2010

Lestadiolaista herätysliikettä Pietarsaaressa Pohjanmaalla ravistelee pedofiliaskandaali. Syyllinen oli tunnettu maallikkosaarnaaja, joka kuoli 1980-luvun lopulla. Nyt jo aikuisia uhreja on tiettävästi ainakin kymmenkunta. Heidän vanhempansa tiesivät väärinkäytöksistä, mutta vaikenivat niistä eivätkä suojelleet lapsiaan, vaan vaativat heitä antamaan teot anteeksi. Jotkut lapset kasvoivat pahoinpideltyinä ja pelon ilmapiirissä myös yliankaran kasvatuksen vuoksi.

Nyt kun hyväksikäytön uhrit ovat alkaneet puhua, kerronta on karua ja järkyttävää. Yksi heistä sanoo, että häntä lyötiin vitsalla, nahkavyöllä, vasaralla ja nyrkillä, ja usein tukistettiin niin, että tukkaa lähti irti. Väkivallan vuoksi koulumenestys kärsi, ja siitä taas rangaistiin lisää. Näin kierre oli toivoton. Pienimmästäkin rikkeestä seurasi kuritusta. ”Minä ja sisarukseni elimme jatkuvassa pelossa. Pelkäsimme äitiä, pelkäsimme isää, pelkäsimme Jumalaa ja pelkäsimme paholaista.” (Österbottens Tidningin verkkosivu 6.1.2010)

Yhden saarnaajan käytöksen takia ei pidä syyllistää koko lestadiolaista liikettä. Luonnollista on kuitenkin tuntea tuskaa ja häpeää, mutta myös vihastumista: Miksei kukaan niistä, jotka tiesivät, noussut puolustamaan hyväksikäytettyjä lapsia! Se olisi tietenkin ollut heidän velvollisuutensa.

Ei vain lestadiolaisten vaan kaikkien herätyskristittyjen on tällaisten paljastusten edessä syytä tehdä itsekriittisiä kysymyksiä. Kestävätkö meidän perheemme läpivalaisua? Korostammeko opetuksessamme, että aidon uskon tulee myös kantaa hyvää hedelmää? Usko, joka ilmenee vain hurskaina puheina hengellisissä tilaisuuksissa, muttei kanna hyvää ja rakkauden mukaista hedelmää arkielämässä, varsinkin ihmissuhteissa ja kotona, on vääristynyttä ja tekopyhää.

Kukaan ei pysty elämään täydellisesti, mutta sairaisiin ja tuhoisiin taipumuksiin tulisi hakea apua, ennen kuin ne tuhoavat lähimmäisen elämää. Ennen kaikkea jokainen kristitty on kutsuttu vaeltamaan valkeudessa ja rakastamaan totuutta. Rikollisen väärinkäytöksen suojelu ja peittely on pimeyden tekoihin osallistumista, josta Raamattu sanoo: ”Älkää osallistuko pimeyden töihin, ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon.”

Halutessamme ottaa uskomme mahdollisimman todesta on vaara, että luemme Raamattua valikoiden ja korostaen yksipuolisesti joitakin asioita toisten kustannuksella. Jos esimerkiksi lasten kasvatuksessa tähdennetään vain lasten kuuliaisuutta ja hyvää käytöstä, muttei huomata kaikkea sitä, mitä Raamattu sanoo rakkaudesta, armollisuudesta ja vanhempien lempeydestä lapsiaan kohtaan, lopputuloksena voi olla täysin vääristynyt pelon ilmapiiri kodissa.

Vahvan kristillisen arvomaailman tulisi päinvastoin tuoda kotiin evankeliumin, armon, ilon ja rakkauden värittämä ilmapiiri. Sellaisessa kasvava lapsi kukoistaa, eikä hänen suinkaan tarvitse elää peläten jatkuvasti vanhempiaan. Raamattu todistaa vapauttavasti: ”Rakkaus karkottaa pelon.”