13.12.2007

”Olin luopunut nuoruuteni uskosta, enkä löytänyt mitään tilalle. Vaelsin vuosikymmeniä ilman elävää yhteyttä Jumalaan. Uskon asioilla ei ollut mitään roolia elämässäni. Sitten Jumala pysäytti minut, ja palasin takaisin Jumalan yhteyteen.” Näin viisikymppinen nainen kuvaa elämänsä kulkua.

”Olin luopio. Minulla ei ollut yhteyttä sen enempää Jumalaan kuin muihin uskoviin ihmisiin. Elin täysin vieraantuneena näistä asioista. Nyt olen saanut palata takaisin. Olen vastaanottanut Jeesuksen uudestaan elämääni ja elän nyt joka päivä Jumalan armosta.” Tämä puolestaan on nelikymppisen miehen kokemus.

Ikävä kyllä tuhlaajapoikia ja -tyttöjä tulee jatkuvasti lisää. Luopuakseen uskosta ihmisen ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Pikemminkin luopumus alkaa juuri silloin, kun hän jättää uskonelämänsä täysin vaille hoitoa.

Jumalan armosta tuhlaajapoikia ja -tyttöjä palaa kuitenkin jatkuvasti myös takaisin hänen luokseen. Jumala on hyvä Jumala. Hän on rakastava Isä, joka halajaa yhteyttä jokaiseen luomaansa ihmiseen. Hän ei haluaisi kenenkään kulkevan itselleen vieraana. Kenenkään ei pitäisi elää välit poikki Jumalan kanssa. Silti monet elävät tässä tilassa.

Rippikouluikä on lukemattomille suomalaisille etsikkoaikaa. Monet rukoilevat ja kyselevät tuossa elämänvaiheessa tosissaan uskon asioiden perään. Moni kokee myös löytämisen riemua ja maistaa, mitä on kokea rauha Jumalan kanssa. Mutta opiskelun, työelämän ja suurten elämänvalintojen keskellä Jumala ja hänen sanansa kuunteleminen saattavat jäädä vähitellen taka-alalle. Muut asiat täyttävät elämän, eikä Jeesuksen Kristuksen tunteminen ole enää elämän arvokeskus, niin kuin se joskus oli.

Moni yrittää myös epätoivoisesti säilyttää nuoruutensa tunteet ja kokemusmaailman. Mutta turhaan, ne ovat auttamattomasti mennyttä. Me kasvamme ihmisinä, ja uskovina, jos sellaisina säilymme. Ei 30-vuotiaan uskonkokemus ja uskonnollinen tunne-elämä voi olla samanlaista kuin 15-kesäisen.

Jumala on muuttumaton. Hänen armonsa on muuttumaton. Mutta ihminen muuttuu. Kokemuksemme ja tunteemme vaihtelevat suuresti olosuhteiden ja iän mukana. On täysin turhaa syyttää itseään siitä, ettei uskonelämä ole enää samanlaista kuin silloin, kun 15-vuotiaana oltiin rippikoululeirillä. Ei se ole tarkoituskaan. Lapsella on lapsen usko. Nuorella on nuoruuden usko, ja aikuisella on aikuisen usko.

Uskon kohde, meidän edestämme ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus, on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Mutta me opimme elämämme varrella hänestä uutta, sekä ymmärryksen että kokemuksen ja tunteen tasolla. Ihminen kasvaa ja kehittyy, niin myös hänen uskonsa. Epäkypsä on kuitenkin myös ajatus, että ihmisen vanhemmiten pitäisi kieltää uskonsa ja alkaa suhtautua Jeesukseen ja hänen sanaansa torjuvasti. Jeesuksen syrjäyttäminen ikään ja omaan aikuistumiseen vedoten on yhtä lapsellista kuin jos torjuisi oman isänsä tai äitinsä vedoten siihen, että on jo kasvanut aikuiseksi.

Saatamme joutua osittain luopumaan nuoruuden innossa muodostamastamme jumalakuvasta. Mutta Jumala on Luojamme ja Isämme; häntä älkäämme torjuko pois elämästämme. Pyydetään pikemminkin armoa palata hänen yhteyteensä yhä uudestaan ja uudestaan. Hän odottaa meitä.