27.9.2012

Kun kirkkomme aikanaan päätti alkaa vihkiä papeiksi myös naisia, ajateltiin, että vanha, muuttumaton näkemys paimenuudesta voisi elää rinnan sovussa uuden, muuttuneen näkemyksen kanssa. Samanlainen ajatus on ollut niissä Pohjoismaiden kirkoissa, joissa on nyt tehty päätös samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta tai vihkimisestä. Uskottiin, että vanha ja uusi käsitys avioliitosta voisivat elää rinnakkain.

Kaikkialla on kuitenkin käynyt niin, että muuttunut näkemys alkaa heti ensimmäisestä päivästä syrjiä ja työntää pois vanhempaa, muuttumatonta näkemystä. Lopulta kaikki, mikä jollakin tavoin muistuttaa vanhemman näkemyksen olemassaolosta, koetaan uhkaksi. Jokainen kannanotto, kirjoitus, opetus tai henkilö, joka muistuttaa siitä, että kirkossa on edelleen olemassa myös alkuperäinen, muuttumaton näkemys, on ongelma, jota vastaan on eri tavoin taisteltava.

Kaikille kirkoille pitäisi olla tärkeätä säilyttää se, mitä teologisessa kielessä sanotaan kirkon katolisuudeksi. Sillä ei viitata katoliseen kirkkoon, vaan se tarkoittaa pitämistä kiinni siitä, minkä ”kaikki kristityt ovat uskoneet kaikkialla ja aina”. (Vincentius Lerinumilainen vuonna 434)

Tätä kannattivat myös uskonpuhdistajat. Suomen johtaviin uskonpuhdistustutkijoihin kuuluva Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman kirjoittaa: ”Naisten vihkiminen pappisvirkaan on tunnetusti vastoin kirkossa varhaisten seurakuntien vakiintumisesta lähtien aina ja kaikkialla voimassa ollutta käytäntöä. Tehdessään tämän päätöksen kirkolliskokous irrottautui kirkon katolisuudesta – myös siinä merkityksessä kuin luterilainen reformaatio sen ymmärsi.”

Myös muutamat piispat ovat eräissä yhteyksissä muistuttaneet, että alkuperäinen virkanäkemys ei ole mikään harhaoppi kirkossa – kuinka se voisi ollakaan, kun se oli kirkon kanta lähes kaksituhatta vuotta?

Ne jotka tuovat kirkkoon erilaisia uusia, muutettuja oppeja, rikkovat kirkon yhteyden, sillä aina tulee olemaan myös niitä, jotka pysyvät alkuperäisessä, muuttumattomassa opissa.

Suomen Kuvalehden (14.9.2012) haastattelussa yksi maamme tunnetuimmista teologeista, emeritusprofessori Heikki Räisänen, joka on myös Suomen kirkon pappi, turhentaa koko kristillisen opin ja tunnustuksen. Hän kiistää muun muassa Raamatun Jumalan arvovaltaisena ilmoitussanana, Jeesuksen ylösnousemuksen ja paluun, kuolemanjälkeisen elämän, Jumalan tuomion ja Jeesuksen jumaluuden. Miksi kirkkomme johto ei pidä hänen pappeuttaan ongelmana, vaikka se arvostelee lestadiolaisten ja muiden herätyskristittyjen korostuksia?

Herätyskristittyjen kutsumus on edelleen rohkeasti ja ilolla tunnustaa “sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin”, ja “joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa”. (Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ensimmäinen pykälä) Tämä uskon tunnustaminen sanoin ja käytännön toiminnassa ei saa loppua. Muuten muuttunut oppi nielaisee muuttumattoman kokonaan.