Mistä lääkettä yksinäisyyden kansantautiin?

26.5.2005

Yksin asuminen on kasvussa. Lähes puolet helsinkiläistalouksista on sinkkutalouksia. Viime viikon uutisissa kerrottiin, että peräti 70 prosenttia eläkeikäisistä naisista elävät yksin. Yksin asuminen ja sinkkuus eivät tietenkään välttämättä merkitse yksinäisyyttä, mutta tietty korrelaatio on olemassa.

Myös lasten kohdalla yksinäisyys on kasvava ongelma. Ala-asteen opettajat kertovat riipaisevia tarinoita lapsista, joiden suurin toive olisi, että isä tulisi takaisin kotiin tai että saisi viettää edes yhden loman isän kanssa. Toisaalta vaikka sen saisikin, yksinäisyys sen jälkeen voisi olla sitä suurempi.

Yksinäisyys on kasvava suomalainen kansantauti. Syyt ovat moninaiset: Lisääntyvät avioerot. Perhe-epäystävällinen ilmapiiri. Työ- ja urakeskeinen ajattelu, joka asettaa menestyksen ihmissuhteiden edelle. Kyvyttömyys sitoutua siihen vaivannäköön, jota todellisen ystävyyden rakentaminen merkitsee.

Ihmistä ei ole tarkoitettu yksinäiseksi saareksi, vaan meidät on luotu ihmissuhteita varten. Kukaan ei voi olla tasapainoinen ja onnellinen ilman hyviä ihmissuhteita. Niiden ei tietenkään tarvitse olla täydellisiä, mutta niiden on oltava tarpeeksi syvällisiä ja moninaisia, jotta yksinäisyys pysyy siedettävissä rajoissa.

Lisäksi niiden on oltava kestäviä. Nykyinen, lyhytkestoisten ihmissuhteiden aikakausi synnyttää paljon yksinäisyyttä ja pettymyksiä. Hylkäämiseen ja hyljätyksi tulemiseen erikoistunut sukupolvi maksaa pitkällä tähtäimellä valtavan kansantaloudellisen ja terveydellisen laskun elämäntyylistään.

Mistä sitten löytyvät lääkkeet yksinäisyyteen? Aloittaa kannattaisi vaikkapa pohtimalla kaiken taustalla olevaa ihmisen perimmäistä kosmista yksinäisyyttä. Amerikkalaiskirjailija Loren Eiseley kutsuu modernia ihmistä kosmiseksi orvoksi. Moderni ihminen yrittää tulla toimeen maailmankatsomuksen kanssa, jonka mukaan hän on vain pitkän, sattumalta alkaneen ja ilman päämäärää etenevän kehityksen tulos. Hän on eräänlainen sattumalta syntynyt luonnonoikku, joka olisi yhtä hyvin voinut jäädä syntymättäkin. Ainoa varma asia hänen tulevaisuudessaan on se, että hän kuolee, jolloin kaikki hänen toiveensa ja unelmansa raukeavat tyhjiin. Suurin arvo nykyhetkessä on eloonjääminen. Tämä maailmankatsomuksen mukaan ihminen asustaa universumia, jossa ”ei ole ketään kotona”. Seurauksena on kammottava kosminen yksinäisyys.

Voidakseen uskoa tällaiseen näkemykseen ihmisen on ummistettava silmänsä monilta tosiasioilta. Ensinnäkin on maailmankaikkeuden ja elämän suunnitelmallisuus. Toiseksi on Kristuksen elämän ja ylösnousemuksen ainutlaatuisuus. Kolmanneksi on oman sydämen kuiskaus, että kenties universumissa sittenkin on joku kotona.

Jospa koko nykyihmisen kosminen yksinäisyys johtuukin siitä, että hän pakenee sitä ilmeistä tosiasiaa, että Jumala, hänen Luojansa, on olemassa? Tie takaisin Jumalan yhteyteen – niin kuin usein toisen ihmisenkin yhteyteen – alkaa siitä, että suostun kuuntelemaan, mitä hän minulle oikein puhuu.

Kun ihminen on saanut vastauksen kosmiseen yksinäisyyteen, hän voi alkaa tehdä jotakin muunkinlaisen yksinäisyyden suhteen. Yksi vinkki löytyy erikoislääkäri Timo Teinosen tuoreesta väitöskirjasta, jossa hän toteaa: ”Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuvat ovat muita tyytyväisempiä ystävyyssuhteisiinsa ja heillä on muita useammin uskottu keskustelukumppani. Miehillä, joille uskonto on tärkeä, on muihin miehiin verrattuna useammin ystävä, jonka kanssa voi keskustella ongelmistaan.”