5.7.2012

Jo jonkin aikaa on puhuttu siitä, että koko kirkon pitäisi ottaa ”lähetystyön omistajuus”, koska lähetys on koko kirkon asia. Se olisikin toteutuessaan lähetystyön ystävien unelma: koko kirkko, kaikkine resursseineen ja koko henkilökuntansa ja jäsenistönsä voimalla, lähetyksen asialla.

Mutta tukeeko lähetyshistorian kulku tällaista skenaariota? Koko upean suomalaisen lähetystyön taakan ovat käytännössä kantaneet lähetyksen asialle syttyneet yksilöt ja piirit seurakunnissa ja järjestöissä. Usein ne ovat pieniä piirejä ja kokonaisuutta ajatellen harvoja ihmisiä. Suuri enemmistö ei valitettavasti ole koskaan syttynyt lähetystyölle.

Entä historiassa?

Norjalaisen Fjellhaugin kansainvälisen korkeakoulun teologian ja missiologian opettaja Egil Granhagen piti tästä aiheesta mielenkiintoisen eläkkeellelähtöluennon kesäkuun alussa. Granhagen, joka on erikoistunut varhaisen idän kirkon lähetystyöhön ja kasvuun, vyörytti kuulijoiden eteen harvinaista historiallista aineistoa:

Idän kirkko koki ensimmäisellä vuosituhannella käsittämättömän ankarien vainojen keskellä huikeaa kasvua. Vuonna 448 persialaiset tappoivat Kirkukissa muutamassa päivässä 153 000 kristittyä. Samoihin aikoihin piispojen raportit piispainkokoukselle osoittivat, että kristittyjen määrä kasvoi! Siirryttäessä 1000-luvulle idän kirkko raportoi jäsenmääräkseen 12 miljoonaa. Maapallon väkiluku oli tuohon aikaan 257 miljoonaa ja kristittyjen määrä noin 50 miljoonaa.

Koko tämän idän kirkon valtavan kasvuprosessin aikana lähetystyö ei kuitenkaan koskaan ollut ”koko kirkon asia”. Siitä huolehtivat pääasiassa luostarilaitosten vaeltavat munkit ja esimerkiksi Persiassa sijainnut teologinen koulutuslaitos, joka koulutti lähetystyöntekijöitä ja johtajia koko idän kirkolle. Nämä laitokset olivat organisatorisesti itsenäisiä ja usein kriittisiä sitä kohtaan, minkä näkivät luopumukseksi kirkossa. Myös uskonpuhdistuksen tiedämme olleen aluksi vainottu vähemmistöherätysliike.

Kun tulemme nykyajan lähetysherätyksen juurille 1800-luvulta eteenpäin, lähetyksestä vastasivat lukemattomat uudet lähetysjärjestöt.

Egil Granhagen sanoo: ”Lähetys on aina syntynyt ilmapiiristä, jossa hengellinen syventyminen ja antautuminen Herralle on ollut pääasia. Puhumme tällöin raamatunluvusta, Raamatun sanojen mietiskelemisestä ja rukouksesta, jotka olivat luostariliikehdinnän päätuntomerkkejä. Ne jotka lähtivät viemään evankeliumia, olivat ihmisiä, jotka olivat kohdanneet Herran ja jotka usein luopuivat perheestä ja omaisuudesta haluten palvella suurta tehtävänantajaa. Lähetystyötä ei sidottu kirkollisiin rakenteisiin, vaan siitä huolehtivat ne, joille se oli prioriteetti numero yksi.”

Kun lähetystyö oli parikymmentä vuotta sitten otettu Ruotsissa kokonaiskirkon huostaan, se käytännössä kuoli. Tanskassa se muuttui kokonaiskirkon osalta lähinnä rahan lähettämiseksi. Nyt lähetystyötä näissä maissa jatkavat – ja osittain myös aloittavat uudestaan – itsenäiset herätysten hedelmänä syntyneet lähetysjärjestöt. Suomessakin on hyvä pitää lähetysjärjestöt itsenäisinä ja rukoilla, että yhä useammat sydämet koko kirkossa syttyisivät lähetystyölle.