3.7.2008

Evankeliumin vieminen yhä uusille alueille on pääosin arkista työtä ja monenlaisen vastustuksen ja vastoinkäymisten voittamista. Kaikki, jotka ovat vähänkään tutustuneet käytännössä lähetystyöhön, tietävät, kuinka paljon ”verta, hikeä ja kyyneleitä” se vaatii.

Samanaikaisesti lähetystyö on myös uskomaton menestystarina Jumalan armon ja sanan voimasta. Yksi käytännön esimerkki on Etiopian evankelinen Mekane Yesus -kirkko. Nimi merkitsee Jeesuksen asuinpaikkaa. Kun kirkko perustettiin kansallisesti vuonna 1959, siihen kuului noin 20 000 jäsentä. Vuoden 2007 lopussa jäseniä oli jo 4 869 157 jakaantuneena 6 193 seurakuntaan ja 2 735 saarnapaikkaan. Kirkossa palvelee 1 814 pappia ja 2 750 evankelistaa.

Evankelistoilla on ollut ratkaiseva merkitys kirkon kasvussa. Muita kasvun edistäjiä ovat perheiden kasvu, raamatunkäännöstyö ja tietoinen tavoittava työ uusien kieliryhmien parissa. Lopulta ”Jeesuksen läsnäolon paikan” kirkon kasvun selittää kuitenkin vain Jumalan sanan ja Jumalan armon voima.

Kirkon historia on mielenkiintoinen. Sen alku on eurooppalaisten ja amerikkalaisten luterilaisten ja presbyteeristen kirkkojen lähetystyössä. Ilman lukemattomia henkilökohtaisia uhrauksia, lähetystyöhön lähtijöitä ja heitä taloudellisesti kannattaneita lähettäjiä Jumalan sana ei olisi koskaan tavoittanut miljoonia etiopialaisia. Ilman kärsivällistä puurtamista, rukousta ja rakkautta työ ei olisi ollut mahdollista.

Lähetystyö ei missään merkityksessä ole vielä valmista tämän yli 70-miljoonaisen kansan parissa. Kirkon nykyinen presidentti Iteffa Gobena on todennut: ”Jumala on siunannut Mekane Yesus -kirkkoa runsaalla kasvulla 50 viime vuoden aikana, mutta tämän kirkon työ Jumalan lähetyksessä on vasta alkamassa.”

Tällaista henkeä tarvitaan lisää myös suomalaisten kristittyjen keskuudessa. Innostus lähetystyöhön on luovuttamaton ja olennainen osa aitoa raamatullista kristinuskoa. Sen puuttuminen kertoo, että jotakin on pielessä. Jos kristityt eivät kanna huolta niistä, jotka eivät vielä ole saaneet kuulla Jeesuksesta, se kertoo uskonelämän puutostaudista, joka lopulta voi johtaa hengelliseen kuolemaan. Lähetystyö on yksi perussyy siihen, että me kristittyinä elämme maan päällä.

Miksi toiset saavat kieltäytyä yhteistyöstä?

Suomen luterilaisessa kirkossa on viime vuosina ollut papilta ankarasti kiellettyä kieltäytyä yhteistyöstä pappiskollegan kanssa. Siitä on voinut seurata jopa oikeudenkäynti ja sakot sekä käytännössä työpaikan menettäminen. Yhteistyöstä kieltäytyviä teologeja ei myöskään enää vihitä papiksi Suomen luterilaisessa kirkossa.

Tämän kesän uutisia on kuitenkin se, että arkkipiispa Jukka Paarma ja Porvoon piispa Gustav Björkstrand ovat kieltäytyneet esiintymästä samassa tilaisuudessa kenialaisen piispakollegansa Walter Obaren kanssa. Kotimaan verkkolehdelle antamassaan haastattelussa Björkstrand toteaa, että kyseessä on ”varovainen, mutta kuitenkin hyvin selkeä kannanotto”. Piispoilla on tietenkin oikeus kieltäytyä yhteistyöstä. Mutta miksi vain heillä on tämä oikeus? Miksi vastaavaa ”varovaisen selkeää kannanottoa” ei voitaisi sallia myös papeille?