14.6.2007

Suomen lähetysjärjestöjen työ on kritiikin kohteena. Tällä kertaa kriitikoina ovat Suomen Lähetysseuran johtavat teologit ja Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehti.

Kritiikin kärki on jälleen kerran se, että lähetystyötä tekevät erilaiset lähetysjärjestöt.

”Suomi on pudonnut junasta. Muualla maailmassa kirkot itse ovat lähetystyön toimijoita. Järjestö ei voi edustaa maansa kirkkoa”, Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen väittää Kotimaa-lehdelle 7.6.2007.

Lähetysseuran ulkomaanosaston johtaja Tuula Sääksi ja teologian tohtori Pirkko Lehtiö puolestaan hyökkäävät uudehkossa kirjassaan Kun jää sulaa rajusti herätyskristillisyyttä, kääntymiseen tähtäävää työtä, sielujen pelastukseen keskittymistä, yksilökeskeistä pelastusoppia, muiden uskontojen kutsumista pakanauskonnoiksi ja Kristuksen ja Jumalan teologista määrittelemistä, mutta ennen kaikkea lähetysjärjestöjen olemassaoloa vastaan.

Kolmas kritiikki tulee Kirkko ja Kaupunki lehden päätoimittajalta Seppo Simolalta, joka toistaa hänen lukijoilleen tutuksi käynyttä uhkausta: Rahat pois lähetysjärjestöiltä! Arvosteltuaan kirkon virallisia lähetysjärjestöjä Simola kirjoittaa: ”Vauhtia keskustelu ja uudistukset saavat, jos seurakunnat ryhtyvät ponteviin toimiin. Keskeisessä asemassa ovat seurakuntien luottamuselimet, jotka päättävät, mihin seurakuntien budjettiavustuksia annetaan, kenen kanssa tehdään niin sanottuja lähetystyön nimikkosopimuksia ja keille kannetaan kolehteja.”

Tässä yhteydessä ei ole tilaa vastata perusteellisesti kaikkeen tähän kritiikkiin. Muutama asia on kuitenkin todettava. Rissasen väitteet eivät pidä paikkaansa läheskään kaikkialla. Esimerkiksi Ruotsissa, missä lähetystyö todella kirkollistettiin, se samalla romahdutettiin lähes kokonaan. Lisäksi Ruotsin kirkko on ajautunut välirikkoon eräiden nuorten yhteistyökirkkojen kanssa.

Kaiken kaikkiaan näiden kriitikkojen kannanottoja leimaa juuri sellainen asenne, jota Sääksi ja Lehtiö kirjassaan moittivat: ”Toisenlainen ajattelu ei saa minkäänlaista sijaa. Se on uhkana omalle ajattelulle.” Kriitikoille voisi esittää Sääksin ja Lehtiön itse esittämän haasteen: ”…teologinen tasa-arvo merkitsee meille haastetta. Millä oikeudella jätämme ottamatta huomioon heidän ajattelunsa, vaikka se poikkeaisi omastamme” (s. 132).  Miksi lähetystyöstä ei Suomen kirkossa saisi ajatella toisin ja tehdä toisin kuin nämä kriitikot itse haluaisivat?

Myös rahalla kiristämisestä kannattaisi kuunnella Sääksiä ja Lehtiötä. Arvostellessaan lähetysjärjestöjen työtä he kirjoittavat: ”Edelleen lähetysjärjestöjen valta yhteistyökirkoissa voi näkyä siinä, etteivät ne salli näiden kirkkojen itse hakeutua hyvinä pitämiinsä yhteistyöverkostoihin, vaan määrittelevät, keiden kanssa sopii olla tekemisissä. Rahalla, taloudellisen tuen poisvetämisellä, tai sillä uhkailulla, ne voidaan pakottaa tekemään itselleen vastenmielisiä ratkaisuja. Eikö silloin lähetysjärjestö ole väärällä asialla ja pyri omistamaan sellaista päätösvaltaa, joka asettaa esteitä toisen maan kristityille?” (s. 68) Kirjasta ei selviä, missä näin olisi todella toimittu.

Edelleen he kysyvät: ”Olemme tarkkoja siitä, että rahat menevät oikeaan tarkoitukseen. Haluamme kontrolloida, ettei niitä käytetä väärin. Emme uskalla laskea rahoja käsistämme. Mieleen nousee kysymys, ovatko asenteemme rasistisia. Emmekö luota siihen, että toisten rahojen käyttö onnistuu ja epäonnistuu kuten omammekin?” (s. 123)

Ei kai rahalla kiristäminen voi olla halveksittavaa vain, mikäli sitä tapahtuu lähetyskentällä? Eikö se ole yhtä halveksittavaa myös Suomen oloissa?