Pohjoismaiden suurin luterilainen lähetysjärjestö Misjonssambandet satsaa tänä vuonna lähetystyöhön 50 miljoonaa Norjan kruunua eli kuusi miljoonaa euroa. Se on kaksitoista prosenttia enemmän kuin viime vuonna. Samaan aikaan järjestö joutuu vähentämään rajusti kulujaan kotimaassa.

Misjonssambandetin tiedotuspäällikkö Espen Ottosen kirjoittaa järjestön Utsyn-lehden pääkirjoituksessa (3/2007): ”Ulkolähetystyön priorisointi ei ole helppoa. Tarpeet ovat suuria myös Norjassa… Monissa [kotimaan] piireissä kaivataan lisää resursseja ja useampia työntekijöitä. Norjan kirkko on paikoitellen niin liberalisoitunut, että se tuhoaa enemmän kuin rakentaa… Meidän on rakennettava vahvempaa rukoushuonetyötä, joissa ihmisille voidaan tarjota kokonaisvaltaista hengellistä palvelua. Tämäkin vaatii resursseja. Mutta… meidän on varottava tulemasta niin itsekeskeisiksi, että annamme mieluummin rahaa paikalliselle rukoushuoneelle kuin saavuttamattomille. Päinvastoin uskomme, että kaikkien kristittyjen on tärkeää kantaa huolta sekä naapureistaan että kansoista, jotka eivät koskaan ole kuulleet.”

Juuri tällainen näky on tehnyt Misjonssambandetista Norjan ja koko Pohjoismaiden suurimman ja tehokkaimman lähetysjärjestön. Sen työ on kantanut hämmästyttävän paljon hedelmää Kiinassa, Mongoliassa, Etiopiassa ja ympäri maailmaa.

Suomen hengellinen tilanne on samantapainen kuin Norjan. Evankelisluterilaisen kirkon murheelliset näkymät ja kotimaan valtavat evankelioimishaasteet ovat saaneet monet kristityt kiinnittämään huomionsa ennen kaikkea työhön Suomessa. Lähetystyö jää helposti toiselle sijalle.

On kuitenkin tärkeää säilyttää kristillinen suhteellisuudentaju. Kaikesta huolimatta maamme hengellinen tilanne on lohdullisempi kuin monien muiden Euroopan maiden. Afrikassa, Aasiassa ja myös monissa Euroopan maissa on eräistä herätyksistä ja joistakin kasvavista kirkoista huolimatta usein paljon suurempia hengellisiä tarpeita kuin Suomessa.

Meillä on selvääkin selvempi käsky Jeesukselta tehdä lähetystyötä. Käsky toistuu jossakin muodossa jokaisessa Uuden testamentin kirjassa. Suomen kristikansan lähetysnäkyä täytyisi vahvistaa. Kehittyipä Suomen kristikunnan tilanne millaiseen suuntaan tahansa, lähetystuli ei saa sammua suomalaisten uskovien sydämistä.

Voi olla, että lähetystyössä joudutaan tulevaisuudessa palaamaan lähtöasetelmiin. Suomalaisen lähetystyön alussa, lähetysjärjestöjen syntyessä, rahaa ei saatu kirkolta – vastustusta kylläkin – vaan yksityisiltä uskovilta. Heidän arvomaailmaansa kuului myös kaukaisten lähimmäisten iankaikkinen paras. Vuosikymmenten ajan yksityiset uskovat ovat rukouksillaan, toiminnallaan ja lahjoituksillaan ylläpitäneet suomalaista lähetystyötä. Sen hedelmä on mittaamaton ja selviää vasta taivaassa.

Meillä on Jeesuksen selvä lupaus siitä, mitä tapahtuu, jos me käytämme rahamme lähimmäisemme hyväksi ja hänen iankaikkiseksi parhaakseen (Luuk. 16:9). Vapahtajan opetus on häkellyttävän suora ja realistinen. Mutta niin on asiakin. Kuulematta evankeliumia kukaan ei voi pelastua. Evankeliumi ei leviä, ellei lähetetä ihmisiä kertomaan sitä. Lähetystyöntekijöitä ei voida lähettää, ellei ole lähettäjiä, jotka ylläpitävät heitä rukouksin ja lahjoituksin. Saakoon lähetystyö myös tulevaisuudessa säilyä mahdollisimman monen suomalaisen uskovan ykkösprioriteettina.