23.2.2006

Naispappeuskysymys aiheuttaa vakavia ongelmia vain noin kahdessa prosentissa seurakunnista, kertoo Paula Närhen Kun alttari erottaa -niminen äskettäin valmistunut tutkimus. Piispa Mikko Heikan johtama työryhmä on pohtinut muun muassa näitä ongelmia työyhteisön ja työhyvinvoinnin kannalta. Viime viikolla piispainkokous päätti lähettää Heikan työryhmän mietinnön tuomiokapituleille lausuntoja varten.

Mietintö suosittaa aluksi keskustelua, mutta siirtyy sitten uhkaamaan rangaistustoimilla niitä, jotka väistyvät jumalanpalvelusyhteistyöstä naispappien kanssa. Rangaistustoimien kohteiksi voisi joutua myös henkilö, joka opettaa virkakysymyksestä kirkon vuosituhantisen linjan mukaisesti, tai luottamushenkilö, joka ei puutu siihen, että seurakunnan työntekijä vakaumuksellisista syistä väistyy yhteistyöstä.

Uhattuna on siis käytännössä jokainen kirkon työntekijä tai luottamushenkilö, jolla on ”väärä näkemys” kirkon virasta ja joka haluaa vakaumuksensa perusteella väistyä jostakin yhteistyöstä.

Mietinnön mukaan kristityn ihmisen vakaumus ei saisi näkyä hänen käytännön elämässään. Monikohan kirkko on koskaan suosittanut työntekijöille tällaista? Työryhmän raportista syvällisen eriävän mielipiteen jättänyt kirkkoherra Keijo Rainerma toteaa: ”Kestämätön ja uskollemme vieras on sellainen ajatus, että kristityllä olisi uskonvakaumuksen vapaus, mutta uskolla ei saisi olla ilmennyksiä käytännön toiminnassa ja elämässä.”

Piispa Heikan mietintö uhkaa omantunnon ja uskomisen vapautta kirkossa. Siinä sovelletaan maallista lakia ottamatta huomioon uskonnollisen yhteisön erityiskysymyksiä. Se on suunnattu yhtä vähemmistöryhmää – naispappien kanssa yhteistyöstä väistyviä – vastaan. Milloin saamme mietinnön, jossa kirkon keskeisten uskontotuuksien kieltäjiä syytetään kirkon yhteyden rikkomisesta tai uhkaillaan seuraamuksilla, jos he edelleen opettavat harhojaan?

Nyt tarvittaisiin kipeästi kaukonäköisyyttä kirkossa. Seurataanko Mikko Heikan työryhmän mietinnön osoittamaa linjaa myös muissa kysymyksissä? Silloin tulevaisuudessa myös se, joka ei esimerkiksi suostuisi siunaamaan homopareja, voisi joutua rangaistustoimenpiteiden kohteeksi.

Jos näiden asioiden kytkentää ei nähdä nyt, ja jos tätä ”vainojunaa” ei pysäytetä jo tälle asemalle, on liian myöhäistä yrittää pysäyttää sitä seuraavalle. Historia on osoittanut sen todeksi Ruotsin kirkossa, jossa vainojuna-vertausta käytettiin jo vuosia sitten.

Piispa Heikan työryhmän suosittamat pakkotoimet, rangaistukset ja uhkailut ovat erittäin huonoja asioiden käsittelytapoja – erityisesti kirkossa. Niillä ei varmasti ratkaista naispappeuden kirkkoon tuomia ongelmia. Osa naispapeista kokee tutkija Paula Närhen raportin mukaan ”henkisesti kuormittaviksi” nekin työtoverit, jotka tekevät kaikessa yhteistyötä, vaikka kantavat hiljaa sisimmässään toisenlaista vakaumusta.

Vuonna 1999 tehdyn tutkimuksen mukaan kolmasosa aktiivisista seurakuntalaisista ei hyväksynyt naispappeutta. Heidän joukossaan on oletettavasti edelleenkin paljon ihmisiä, joita ei voida kiristää vakaumuksensa vastaiseen toimintaan. Uhkailu päinvastoin vahvistaa heidän vakaumustaan.

Parempikin tie olisi tarjolla. Närhen tutkimuksen mukaan työrauha säilyy siellä, missä löytyy tasapuolinen kirkkoherra, joustavat pappisnaiset, maltilliset torjujat ja suvaitsevaiset seurakuntalaiset ja missä media ei kärjistä asioita. Siinäpä haastetta meille kaikille.