10.1.2002

Mitä on tapahtunut synnintunnolle ja armon ikävälle kansamme keskuudessa?

Missä ovat kaikki nykyajan herätyssaarnaajat nyt kun heitä kipeästi tarvittaisiin? Liian monen mitäänsanomattoman saarnan jälkeen tulee ikävä vanhoja saarnaajia. Vaikka löytäisimmekin jotain huomautettavaa heidän teologiastaan – kenenpä teologiasta sitä ei löytyisi – yhdessä asiassa jäämme heistä kauas jälkeen. Minne on tämän päivän saarnoista kadonnut ymmärrys ja hätä siitä, että suuri enemmistö kansalaisista nukkuu hengellisesti?

Herätyssaarnaaja Urho Muroma kertoi aikoinaan, miten hän tajusi suuren ihmisjoukon olevan matkalla kadotukseen. Hän halusi varoittaa ihmisiä väärästä rauhasta ja herätellä heitä. Juuri tämän tajuaminen näyttää tänään kadonneen. Kaikki ei ole valtakunnassa hyvin vain sen perusteella, että monet vielä käyvät joulukirkossa tai sytyttelevät kynttilöitä kirkollisina juhlapyhinä. Jokaisen ihmisen on välttämätöntä herätä henkilökohtaisesti Jumalan edessä. On tajuttava, että ihmisen elämä kulkee vääjäämättömästi kohti kuolemaa ja tuomiota. Meidät asetetaan kerran vastuuseen Jumalan edessä, eikä silloin auta uskonnollismielisyys tai pelkkä nimi kirkonkirjoissa. Vain elävässä uskossa Jeesukseen vaeltava ihminen on viimeisellä tuomiolla turvassa.

Ruotsin suurimman vanhan herätysliikkeen EFS:n uusi pääsihteeri Anders Sjöberg huomautti hiljattain keskustelussa, että saarnaajat ja papit olisi koulutettava uudestaan. Hänen mielestään ruotsalaisten herätysliikkeiden saarnaajilta on suuressa määrin kadonnut taito saarnata yksinkertaisesti Jumalan sanaa.

Tämä pätee monen arvion mukaan myös tämän päivän Suomen kirkollisessa elämässä. Saarnat ovat täynnä elämänohjeita ja yleistä pohdiskelua kuin valistuksen aikoina. Saarnan tehtävä on kuitenkin asettaa ihmiset Jumalan eteen. Se ei voi tapahtua, elleivät saarnaajat ensin itse ole olleet Jumalan edessä. Jokainen ihmisen pitämä saarna, hengellinen puhe tai todistus on ensin kulkenut puhujan oman sydämen kautta. Siellä syntyy tai sammuu hätä ihmisten iankaikkisesta parhaasta. Kansanlähetyksen työntekijäseminaarissa viime viikolla vieraillut norjalainen raamattukoulun rehtori Johnn Hardang rohkaisi sanajulistajia: herätystä tulee julistaa sekä itselleen että kuulijoilleen.

Nyt tarvittaisiin sitä, että terve hengellinen hätä sielujen iankaikkisesta parhaasta syttyy uudelleen.  Aidosta hengellisestä välittämisestä syntynyt puhe ei välttämättä ole teologisesti tai esitystaidollisesti täysin loppuun asti hiottu. Se voi olla tietyllä tavalla hyvinkin yksipuolinen. Se on kuitenkin aina puhutteleva, koska se sisältää jonkin lahjomattoman totuuden, joka meidän on tarpeen sillä hetkellä kuulla.

Kakki eivät välttämättä haluaisi kuulla herätyssaarnoja, mutta meille kaikille on tarpeen kuulla nitä. Hengellisen uneliaisuuden vaara on usein suurin siellä, missä siitä kannetaan kaikkein vähiten huolta. Usko ei synny itsestään, eikä se voi millään pysyä elossa itsestään. Omaan rauhaansa jätetty usko sammuu ja kuolee. Vain Jumalan omilla sanoilla jatkuvasti herätelty, nuhdeltu, lohdutettu ja hoidettu usko pysyy elävänä.