29.3.2007
Helsingin seurakuntayhtymän julkaiseman Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola on liittynyt yhteistyöstä kieltäytyjiin. Hän kehottaa kaikkia seurakuntia kieltäytymään yhteistyöstä Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen kanssa. Seurakuntien ei enää pitäisi kanavoida lähetysvaroja Sleyn kautta, kutsua sen työntekijöitä toimittamaan jumalanpalveluksia eikä lähettää nuoria suosituille Sleyn järjestämille Maata näkyvissä -festivaaleille. Simolan raivokas ehdotus johtuu Sleyn johdon kannasta, jonka mukaan naispappeus on Raamatun vastaista.
Simolan Sleylle suosittama rangaistus osuisi aivan väärään kohteeseen: muun muassa Kenian aids-orpoihin ja Suomen tuhansiin Maata näkyvissä -tapahtumassa vieraileviin seurakuntanuoriin. Epäsuorasti Simolan ehdotus osuisi myös niihin lähetyskirkkoihin, joilla on sama näkemys kuin Sleyllä.
Itse asiassa se osuu maailman kristikunnan enemmistöön, jolla on edelleen käytössä vain miespappeus. Se osuu myös kaikkiin meitä historiassa edeltäneisiin piispoihin, pappeihin ja muihin kristittyihin, joilla on ollut sama kanta kuin Sleyllä nyt. Heihin kuuluivat myös apostoli Paavali ja uskonpuhdistaja Martti Luther.
Halutessaan ohjailla lähetysvarojen käyttöä Simola näyttää unohtaneen, kuinka suuri osa niistä tulee kristityiltä, joilla on sama kanta kuin Sleyn johdolla. Viimeisen tutkimuksen (v. 2000) mukaan peräti 28 prosenttia aktiivisista kirkossa kävijöistä ei hyväksy naispappeutta. Jos kirkon varoja käytetään Kirkko ja Kaupunki -lehden kustantamiseen, miksei niitä saisi käyttää myös naispappeuden vastustajien tekemään kristilliseen työhön?
Piispa Mikko Heikka puolestaan ounastelee tilanteen saattavan mennä siihen, että naispappeuskiistaan haetaan ratkaisua maalliselta oikeudelta. Hänen hiippakuntaansa kuuluva pastori Hannu Saloranta selvisi ilman mitään kirkollistakaan kurinpitomenettelyä, vaikka oli helmikuisessa radiohartaudessaan kiistänyt eittämättömän selvästi Jeesuksen jumaluuden. Jos uskon kieltäjiä ei paimenneta julkisesti lainkaan ja kirkon perinteiseen uskoon sitoutuvat annetaan poliisin paimennettaviksi, eikö se ole outoa paimenuutta?
Juuri niin sanottua Heikan mietintöä, jossa piispat määrittelivät kantansa naispappeuskiistaan, voidaan pitää syypäänä viimeaikaisiin kiristyneisiin tilanteisiin. Onhan seurakunnissa eletty vuosia käytännön järjestelyillä. Siksi asiasta oli pappisliiton ajo-ohjeetkin. Liian tiukka, suvaitsematon linja toisten vakaumusta kohtaan johtaa järjestelyjen kieltämiseen seurakunnissa. Hyvinkään tilannetta ei voida luonnehtia naisen syrjinnäksi, koska kyseisessä jumalanpalveluksessa nainen alttarilla vaihtui toiseen naiseen, lehtoriin. Kyse ei ollut naiseudesta vaan pappeudesta.
Naispappeuskiista ei lopu voimatoimilla. Maallinen oikeusistuin on aivan väärä paikka ratkaista teologisia kysymyksiä. Tässä tapauksessa tuomioistuimen pitäisi ratkaista kahden näkemyksen välillä, joista kirkko itse sanoo, ettei kumpikaan ole harhaoppi.
Rangaistaanko pappia siis siitä, että hän seuraa kirkon oikeaksi määrittelemää oppia?
Naispappeuskiistan voi lopettaa välittömästi kahdella tavalla.
Toinen tapa olisi osoittaa, että naisen toimiminen paimenen virassa on Raamatun mukaista. Ongelma vain on se, minkä monet naispappeuden kannattajatkin myöntävät, että jos Raamattu yksin saisi ratkaista asian, naispaimenia ei kirkossa olisi.
Toinen tapa lopettaa naispappeuskiista kirkossa on tehdä se lehtemme keskustelupalstalla kirjoittavan naiskirkkoherra Aino Vestin hengessä: hyväksytään se tosiasia, että kirkossa on kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä, ja tehdään naispappeuden vastustajille myös käytännössä tilaa toimia kirkossa.