19.1.2012

Puhuttaessa kirkosta on ymmärrettävä, mitä sillä tarkoitetaan.

Martti Lutherin mielestä kirkon määritteleminen ei ole vaikeaa: ”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’ (Joh. 10:3). Sillä näin lapset rukoilevat: ’Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen kirkon.’ Tämä pyhyys ei riipu kuorikaavuista, tonsuureista, messupaidoista eikä heidän ohi Raamatun keksimistään seremonioista, vaan sen antaa Jumalan sana ja oikea usko.” (Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, LKT)

Kun puhutaan todellisesta kirkosta, keskiössä ovat Jumalan sana ja usko. Käytämme kirkko-sanaa suomen kielessä myös kirkkorakennuksista ja eri kirkkokunnista. Varsinaisesti kirkko tarkoittaa kuitenkin niitä ihmisiä, jotka uskovat Jumalan sanaan ja Kristukseen.

Tunnustuskirjat varoittavat väärästä kirkkokäsityksestä: “…jottemme käsittäisi sitä tiettyjen kansakuntien ulkonaiseksi laitokseksi, vaan pikemminkin siten, että se sulkee piiriinsä kaikkialle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit, huolimatta siitä, ovatko heidän inhimilliset perinnäissääntönsä samanlaiset vai erilaiset.” (LKT)

On selvää, ettei tämän kirkon jäsenluetteloa ole kenelläkään ihmisellä. Vain Jumala tuntee kaikki omansa ja tietää, ketkä uskovat pelastavassa merkityksessä Kristukseen.

Kirkolla on samalla kuitenkin “ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee. – – Ne siis, joissa Kristus ei lainkaan vaikuta, eivät ole Kristuksen jäseniä. Myöntäväthän vastustajammekin sen, että jumalattomat ovat kirkon kuolleita jäseniä.” (LKT)

Ulkonaiseen kirkkoon, omaammekin, kuuluu aina myös jäseniä ja työntekijöitä, joilta puuttuu henkilökohtainen usko Kristukseen. He ovat ainoastaan kirkon ulkonaisia jäseniä, eivät Kristuksen kirkon pelastuneita jäseniä.

Mutta miksi ylipäätään tarvitsee nähdä ero kirkon uskovien ja ei-uskovien jäsenten välillä?

Tunnustuskirjat vastaavat: “On näet välttämättä ymmärrettävä, mikä seikka varsinaisesti tekee meistä kirkon jäseniä, nimittäin sen eläviä jäseniä. Jos määrittelemme kirkon vain ulkonaiseksi laitokseksi, johon kuuluu hyviä ja pahoja, ihmiset eivät ymmärrä Kristuksen valtakuntaa sydämen vanhurskaudeksi ja Pyhän Hengen lahjaksi, vaan arvelevat, että on kysymys vain tiettyjen jumalanpalvelusmenojen ja ulkonaisten tapojen noudattamisesta. – – Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä.”

Tässä soivat herätyskristillisyyden ja herätysliikkeiden sydänäänet. Jokainen nimensä arvoinen herätysliike pyrkii siihen, että sen omat jäsenet pysyisivät elävässä uskossa ja että Jumalan sana saisi herätellä niitä, joiden usko on kuollut.