15.11.2012

Viime viikon kirkolliskokouksessa käsiteltävänä ollut kirkon nelivuotiskertomus oli monella tapaa synkkää luettavaa. Vielä synkempää on tulossa. Helsingin alueella kirkon jäsenten osuus väestöstä on viime vuosina laskenut noin 1,5 prosentin vuosivauhtia. Jos lasku jatkuu nykyisellään, 15 vuoden päästä kirkkoonkuulumisprosentti on alle 50. Jos trendi vähänkään kiihtyy, 50 prosentin alle sukelletaan jo 5–10 vuodessa.

Vielä alenevia jäsenyyslukuja surullisempaa on se, että nykyisten trendien jatkuessa vain todella pieni osa kansasta uskoo tulevaisuudessa keskeisiin kristillisiin opetuksiin.

Kirkolliskokouksessa käytettiin ennätysmäärä puheenvuoroja siitä, mitä kirkon tilanne merkitsee ja miten siihen pitäisi reagoida. Kun uskomme, että Raamatun opetukset Jumalan pyhyydestä ja rakkaudesta, Jeesuksen jumaluudesta, ristinuhrista, ylösnousemuksesta, toisesta tulemuksesta ja viimeisestä tuomiosta ovat totta, voimme vain syvästi surra sitä, että ihmiset eivät saa niistä kuulla eivätkä usko niihin.

Sille, joka uskoo kristinuskon sanoman totuuteen, pitäisi olla ilman muuta selvää, että hän itse pitää näistä totuuksista kiinni. Hän haluaa myös puolustaa niitä kaikkea kieltämistä, harhaa, vääristämistä ja tietämättömyyttä vastaan. Vai mitä ajattelisimme, jos joku kuulisi puolisostaan tai ystävästään kerrottavan valheita ja kaikenlaista paikkansa pitämätöntä muttei millään tavoin yrittäisi oikoa vääriä käsityksiä tai puolustaa ystäväänsä? Eikö sellainen välinpitämättömyys kertoisi, että suhteessa on jotakin pahasti vialla?

Yhtä käsittämätöntä on, jos kirkon jäsenet ja sen johto eivät tässä tilanteessa nouse puolustamaan voimakkaasti uskontunnustuksissa ilmaistua kristillistä uskoaan. Eikö se kerro siitä, ettei enää uskota siihen, mitä joka sunnuntai kirkossa tunnustetaan?

Nelivuotiskertomuksen valossa kirkon johdon ja jäsenten pitää paljon rohkeammin pitää esillä ja puolustaa uskoaan.

Toinen nelivuotisraportin esiin nostama haaste on evankelioiminen. Kirkolliskokouksen puheenvuoroissa korostettiin, kuinka kysyttyä ja arvokasta esimerkiksi kirkon diakoniatyö, perhetyö ja sielunhoitotyö on. Niihin voisi vielä lisätä lapsityön, nuorisotyön, vanhustyön ja lähetystyön, joita kirkko ja sen lukuisat herätysliikejärjestöt tekevät.

Kirkossa tehdään monenlaista hyvää työtä. Mutta nyt tarvitaan aivan erityisesti evankelioimistyötä. Mikä tahansa kristillinen yhteisö, joka lakkaa välittämästä lähimmäistensä hengellisestä hyvinvoinnista ja lakkaa siksi evankelioimasta, tulee sisäänpäinlämpiäväksi ja alkaa helposti lahkoutua.

On totta, että kirkolta ja kristityiltä ei ensisijaisesti kysytä menestystä ja numeroin mitattavaa kasvua. Yhtä totta on kuitenkin, että tarvitsemme Paavalin asennetta: ”Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska. Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä.” (Room. 9) Paavali suree tässä yhteydessä sitä, ettei hänen oma kansansa tunnista Messiasta eikä usko häneen. Samaa tervettä surua ja sen mukaista toimintaa tarvitaan kirkossamme juuri nyt.