26.8.2010

Jotkin tehtävät kuuluvat kirkolle Kristuksen käskyn ja Uuden testamentin opetuksen perusteella, ja toisia tehtäviä on uskottu sille pelkästään sen yhteiskunnallisen julkisyhteisöaseman vuoksi. On tärkeätä tehdä ero näiden tehtävien välillä. Tämä ero on otettava huomioon nyt syntyneessä poikkeuksellisen merkittävässä keskustelussa avioliiton luonteesta, vihkioikeudesta sekä kirkon ja valtion suhteesta.

Jumala rakentaa kirkkoaan maailmassa sanansa kautta. Siellä, missä evankeliumia saarnataan puhtaasti ja sakramentteja käytetään Kristuksen käskyn mukaisesti, syntyy Pyhän Hengen työn kautta Jumalalle lapsia, jotka uskossa sitoutuvat Jeesukseen Kristukseen ja hänen sanaansa, Raamattuun. Näin Jumalan todellinen hengellinen seurakunta elää ja kasvaa.  Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei kärsisi mitään suoranaista hengellistä vahinkoa, vaikka se luovuttaisikin avioliittoon vihkimisen valtiolle.  Sen sijaan esimerkiksi kastamisesta ja Jumalan sanan opettamisesta kirkko ei voi koskaan luopua.

Kirkko pettää tehtävänsä ja sen jäsenet kärsivät mittaamatonta vahinkoa, jos se ei julista ihmisille, että kuolemansa jälkeen heidät tuomitaan ja jaetaan taivaaseen pääseviin ja helvettiin joutuviin sen perusteella, uskovatko he Jeesukseen vai eivät. Samoin kirkko kärsii suunnatonta tappiota, jos se ei opeta selvästi, että Jumala tahtoo avioliiton olevan vain yhden miehen ja naisen välinen ja kestävän, kunnes kuolema erottaa puolisot toisistaan.

On yhteiskunnallisen järjestyksen mukainen asia, kuka vihkii ihmiset avioliittoon. Suuri osa ­maailman kristityistä elää yhteiskunnissa, joissa avioliitto solmitaan ja rekisteröidään muualla kuin kirkossa. Kyse on yhtä lailla todellisesta avioliitosta. Ihminen on joka tapauksessa Jumalan edessä vastuussa avioliitostaan, olipa se solmittu missä tahansa. Myöskään Uuden testamentin aikaan avioliittoon vihkimistä ei toimitettu seurakunnissa. Kristus ei lähettänyt omiaan erityisesti vihkimään ihmisiä avioliittoon vaan tekemään heitä hänen opetuslapsikseen ja opettamaan heitä pitämään kaikki, mitä hän on käskenyt.

Kahden samaa sukupuolta olevan henkilön vihkiminen tai heidän parisuhteensa siunaaminen on Kristuksen opetuksen valossa selvästi kapinaa Jumalan tahtoa vastaan. Vihkimisen ja siunaamistarkoituksessa toimitetun rukoushetken välillä ei ole tässä suhteessa mitään eroa. Kumpaakaan ei voi puolustaa teologisesti hyväksymättä samalla toista. Sen sijaan on luonnollista, että Jumalan tahdon mukaan avioliiton solmineet kristityt pyytävät seurakuntaa rukoilemaan Jumalalta siunausta liitolleen.

Aikojen kuluessa kirkolle on kertynyt yhteiskunnassa tehtäviä, jotka eivät sille olemuksellisesti välttämättä kuulu. Niistä voidaan tarpeen mukaan luopua ja keskittyä hoitamaan niitä tehtäviä, jotka Kristus on kirkolle nimenomaan antanut. Eri asia on se, minkä verran ylimääräisten tehtävien hoitaminen tar­joaa mahdollisuuden kohdata ihmisiä Jumalan sanan opetuksella. Kirkon on tästä huolimatta ehdottomasti luovuttava vihkioikeudesta, jos se ei pysty rajaamaan vihkimistä Raamatun mukaisesti vain liittoihin kahden eri sukupuolta olevan aikuisen välillä.