23.9.2004

Jokaisella ihmisellä on omat henkilökohtaiset murheensa ja taakkansa kannettavanaan. Sen lisäksi tulevat työstä ja vastuunkannosta johtuvat murheet. Jotkut jaksavat kantaa vielä muidenkin murheita sydämellään.

Ensi kuulemalta Paavalin kehotus iloita aina Herrassa voikin aiheuttaa vastareaktion. Apostoli ei kuitenkaan lausunut sanojaan kevyesti. Kirjoittaessaan iloitsemiskehotuksensa filippiläisille hän istui itse oman aikansa järkyttävässä vankilassa epäoikeudenmukaisesti vainottuna. Hänellä oli siis varaa puhua tästä aiheesta. Paavali tunsi erittäin hyvin vastoinkäymisten, epäoikeudenmukaisen kohtelun ja hyljätyksi tulemisen kokemukset.

Meillä kaikilla on joka tapauksessa nytkin omat ahdistuksemme läpi elettävänä, kenellä suuremmat, kenellä pienemmät. Vastuun kantaminen Jumalan valtakunnan työssä tuo sekin omat paineensa. Viimeaikainen kirkollinen elämä Suomessa – niin kuin elämä yleensäkin usein – on jälleen kerran ollut erilaisten ristiriitojen taakoittamaa. Monet eri puolia ja eri näkökantoja edustavat kokevat tulleensa väärinymmärretyksi ja väärin kohdelluiksi. Useat ilmaisevat väsymyksensä ainaisiin kinasteluihin ja jännitteisiin.

Mitään rauhan ja harmonian tyyssijaa ei kirkosta kuitenkaan koskaan tule. Me olemme kristittyinäkin tavallisia ihmisiä, joiden arkitodellisuus aina on enemmän tai vähemmän ristiriitojen ja jännitteiden värittämä. Jaksamisen kannalta ratkaiseva kysymys onkin se, onnistummeko tasapainon vuoksi säilyttämään myös ilon ja  toivon näköaloja elämässämme. Jos ne kokonaan katoavat, elämä käy liian raskaaksi.

Ilo ei voi perustua teennäiseen keep smiling -asenteeseen. Todellisen ilon syyt ovat syvemmällä. Paavali itse tarjoaa meille useita horjumattomia ilon perusteita. Hän iloitsee siitä, että Jumala on äärettömässä viisaudessaan tehnyt seurakuntaansa varten suunnitelman, jota mitkään vallat ja voimat eivät voi kukistaa. Jumalan hyvä tahto kansaansa ajatellen tulee sadan prosentin varmuudella lopulta toteutumaan.

Monet aikamme luonnonsuojelijoista ovat vaipuneet suureen pessimismiin. He ajattelevat, että vaikka ihmiskunta voittaisikin jonkin yksittäisen erän, lopulta taistelu luonnon puolesta on kuitenkin hävitty. Ateismin näkökulmasta näin onkin. Koko ihmiskunta on vääjäämättömästi tuomittu lopulta tuhoutumaan olemattomuuteen, teimmepä mitä tahansa.

Kristityn näköala on toinen. Me voimme hävitä yksittäisen taistelun omassa ja kirkkomme elämässä, mutta koko sotaa me emme voi millään hävitä. Tulevaisuudessa, seurakunnan synkimmällä hetkellä Kristus palaa – kuin Taru sormusten herrasta -elokuvan Gandalf valkoisella hevosella ratsastaen – pelastamaan nääntyneet sotilaansa. Voitto on lopulta meidän.

Paavali iloitsee myös siitä että evankeliumi aina jollakin tavoin etenee. Mikään ei voi pysäyttää sitä lopullisesti. Päivittäin yhä uudet ihmiset maailmassa saavat tuntea totuuden ja omistaa Kristuksen. Kaikkein eniten Paavali näyttää iloitsevan – suorastaan riemuitsevan – siitä, että on olemassa syntien anteeksiantamus ja pelastus Kristuksessa. Tänäänkin kaikki syntinsä saa uskoa Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä anteeksi.

Yksi lehtemme keskiaukeamalla haastatelluista ahtaalle ajetuista nuorista teologeista toteaa: ”Jos minut paimenvirkaan kutsutaan, tahdon julistaa evankeliumia Jeesuksen sovitustyöstä.” Olimme paimenia tai emme, sitä me julistamme, siitä me itse elämme ja siitä me iloitsemme.