20.9.2012
Herätyskristittyjen parissa 1950–90-luvuilla vaikuttanut teologian ja filosofian tohtori Uuras Saarnivaara taisteli koko opetustoimintansa ajan liberaalia teologiaa vastaan. Hän piti Raamatun historiallista luotettavuutta kristinuskon kannalta ratkaisevan tärkeänä. Näkemysten, jotka kyseenalaistivat Raamatun kertomusten aitouden ja totuudenmukaisuuden, hän katsoi ajautuneen kristinuskon ulkopuolelle.
Vuonna 1960 Saarnivaara toimitti suomeksi tunnetun ruotsalaisen teologian tohtorin David Hedegårdin kirjoittaman kirjan Kohti suurta Baabelia – Liberaaliteologia, ekumenia ja Raamattu. Kirja varoitti kirkollisesta ja yhteiskunnallisesta vaarasta, johon olivat johtamassa kirkon klassisen raamattunäkemyksen hylännyt liberaaliteologia ja Kirkkojen maailmanneuvoston ympärille muotoutunut ekumeeninen liike.
Äskettäin julkaistu dosentti Juha Ahvion pieni kirja Minne menet, Suomen Siion? jatkaa siitä, mihin Saarnivaara jäi. Pohjautuen kirkon omiin viimeaikaisiin tutkimuksiin Ahvio selostaa liberaaliteologian läpimurtoa Suomen kirkossa. Hän muistuttaa Saarnivaaran saaneen aikanaan osakseen arvostelua ja paheksuntaa, kun hän varoitti siitä, että liberaaliteologia vallankahvaan päästyään tuhoaisi raamatullisen evankeliumin ja todellisen kristillisyyden ja korvaisi nämä humanistis-sosialistisen politiikan ajamisella.
Meillä on nyt yli puolen vuosisadan historiallinen näkökulma näihin vuonna 1960 lausuttuihin varoituksiin. Ahvio sanoo: ”Ikävä tosiasia on, että Hedegård ja Saarnivaara osuivat kirkollis-teologisissa tulevaisuudenkuvissaan kiusallisen oikeaan.”
Juha Ahvio tekee nyt tämän päivän kristityille saman kuin Hedegård ja Saarnivaara omana aikanaan. Hän varoittaa vakavasti kristikuntaa eksymästä pois klassisesta historiallisesta kristinuskosta, johon sisältyy usko Raamatun täyteen luotettavuuteen. Hänen mielestään liberaaliteologia edustaa aivan toisenlaista käsitystä Jumalasta, ihmisestä ja evankeliumista.
Viime aikoina eri yhteyksissä ilmenneet yritykset vesittää täysin erilaisten kristinuskon tulkintojen poikkeavuudet toisistaan ovat Ahvion mielestä kestämättömiä. Hän toteaa joidenkin argumentoivan niin kuin mitään klassista kristinuskoa ei olisi koskaan ollut olemassakaan eikä kristinuskolla olisi mitään täsmällistä ja muuttumatonta sisältöä. Kristinusko olisi vain sitä, mitä kulloisenkin aikakauden ihmiset sanovat sen olevan. Ahvion mukaan ”juuri tällaisen olettaminen on liberaaliteologista sanan varsinaisessa merkityksessä”.
Ahvio varoittaa kirjassaan myös helluntailaisten olevan saman liberalisoitumisen uhan edessä kuin luterilainen kirkko. Hänen mukaansa helluntailaisuuden piirissä on nyt aloitettu täsmälleen sama Raamattua ja evankeliumin luonnetta yleensä koskeva keskustelu, jollainen luterilaisen kirkon piirissä alkoi jo vuosikymmeniä sitten.
Uuras Saarnivaara oli aikanaan vahvasti oppositiossa, eikä kirkon johdossa paljonkaan kuunneltu häntä. Herätyskristillinen kansa kuitenkin kuunteli ja luki hänen kirjojaan laajasti. Kuka nyt kuuntelee Ahvion varoitushuutoa? Mihin Suomen Siion tulevina vuosikymmeninä menee? Suunta riippuu siitä, minkä verran Raamatusta ja sen opetuksista pidetään kiinni tai niistä luovutaan.