20.8.2009

Kuolema on jollakin tavalla aina läsnä maailmassa. Joka päivä kuulemme uutisissa ihmisten kuolleen traagisesti tai yllättävästikin. Suomessa kuolee vuosittain vajaat viisikymmentätuhatta ihmistä. Henkilökohtaiseksi kuolema tulee vasta, kun se koskettaa läheltä.

”Yhtäkkiä kaikilla niillä asioilla, joita yleensä pidämme niin tärkeinä, ei ollutkaan mitään merkitystä.” Läheisensä menettänyt ihminen tietää, mistä puhuu. Rakkaan menettäminen on elämän kovimpia kokemuksia. Kuolema palauttaa useimmiten elämän peruskysymykset hyvin keskeisiksi.

Mistä elämässä oikein lopulta on kysymys? Ei ainakaan pelkästään menestyksestä, vauraudesta ja hauskanpidosta. Tittelit ja asemakin ovat kuoleman edessä lopulta halpaa valuuttaa. Rakastaminen, palveleminen ja elämäntehtävänsä täyttäminen sen sijaan ovat paljon merkittävämpiä.

Ensimmäiset kristityt olivat tunnetumpia tavastaan kuolla kuin tavastaan elää. Jeesuksen ylösnousemus oli katkaissut kuolemalta kärjen. Jeesus osoitti, että elämä jatkuu myös kuoleman jälkeen, eikä kuolema pyyhkäisekään kaikkea olemattomiin. Tämän elämän valinnoilla ja tapahtumilla on merkitystä vielä iankaikkisuudessa. Tämä on hyvä pitää mielessä arkisessa työelämässäkin.

Papin huomautus hautajaisissa omastakin kuolevaisuudestamme unohtuu liian helposti mielestämme. Toisarvoiset seikat kasvavat liian suuriksi. Tämä on vaarana myös kristillisessä työssä. Aikamme uskomattoman sekavassa hengellisessä tilanteessa on tarjolla kaikenlaista pinnallista hölynpölyä hengellisyyden ja kristinuskon nimissä.

Synnin, pahuuden, kärsimyksen ja kuoleman edessä tarvitaan jotakin niin vahvaa ja varmaa, että se kestää. Tällaisia asioita ovat Jeesuksen Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Vain Jeesuksen sovintotyön varassa voimme kohdata oman kuolemamme, viimeisen tuomion ja iankaikkisuuden. Näitä tosiasioita mikään inhimillinen uskottelu tai kansanuskonnollinen toiveajattelu eivät voi poistaa. Me kaikki kohtaamme ne, eikä kukaan meistä tiedä milloin.

Apostoli Paavali puhuu ihmisistä, jotka ovat ajautuneet niin kauas oman olemassaolonsa syystä ja alkaneet noudattaa sellaista nautintokeskeistä elämäntyyliä, että ovat käytännössä jo eläessään kuolleita. Ihmeellinen paradoksi on, että se, joka elää oman kuolevaisuutensa valossa, voi elää aidommin ja syvällisemmin kuin se, joka pyrkii unohtamaan kuolevaisuutensa.

Tämä ei tarkoita ilotonta, synkkää ja väritöntä elämää. Päinvastoin. Se tarkoittaa, että elämä nousee juuri sellaiseen arvoon – iankaikkisuusarvoon – kuin mikä sillä todellisuudessa on. Kiitollisuus elämän lahjasta, niistä muutamista lyhyistä vuosikymmenistä, mitä me parhaimmillaan täällä vietämme, täyttää silloin ihmisen mielen. Se antaa myös motivaatiota palvella ilolla Herraa, uhrata jotakin ja ottaa jopa riskejä Jumalan valtakunnan edistämiseksi.

Kuoleman edessä voi katua monia sanottuja ja tehtyjä asioita, mutta kukaan ei kadu sitä, että etsi elämässään ensin Jumalan valtakuntaa. Miksei? Koska viimeistään silloin tajuaa, että juuri siitä elämässä olikin syvimmiltään kysymys. Ihanteellista kuitenkin olisi, että tajuaisimme sen jo paljon aikaisemmin. Mitä nuorempana, sitä parempi. Tarkoitus olisi myös, että muistamme sen koko elämämme ajan, kaikissa vaiheissa.