25.7.2002
Tunnettu suomalainen filosofi Maija-Riitta Ollila kritisoi tuoreessa kirjassaan Erheitä ja virheitä (WSOY 2002) myös kirkkoa. Se on tehnyt seitsemän erehdystä. Kirkko on Ollilan mukaan kadottanut Jumalan ja Jeesuksen olennaisen minuuden. Se on unohtanut pyhän, kadottanut brandinsa eli armon, se on kuuro spirituaalisuuden haasteelle ja sillä on vaikea sosiaalietiikka. Seitsemäntenä on vielä yksi erehdys: uskonto ja vapauden harha.
Ollila erehtyy myös itse kirjassaan usean asian suhteen. Joissakin kohdin hän kuitenkin osuu melko lailla naulan kantaan. Kirjan arvostelu on tämän lehden sivulla 10.
Filosofia ei voi Ollilan mukaan pelastaa ketään. Filosofeilta on turha etsiä vastauksia ihmisen uskonnollisiin peruskysymyksiin. Ihmiset etsivät käytännössä voimaa, rauhaa ja toivoa elämäänsä. Jaksaakseen elää ihminen tarvitsee voimaa ylhäältä. ”Mutta voimaa voi saada vain Jumalalta, joka on olemassa todellisuudessa eikä vain aatehistoriassa.”
Ollila ihmettelee ilon puutetta kristittyjen elämässä. ”Jos Jumala olisi olemassa ja armo kuuluisi kristinopin mukaisesti kristityn elämään, olettaisi jokaisen kristityn päivät pitkät hyppivän ylös alas pelkästä riemusta.” Ikuinen, hyvä kuolemanjälkeinen elämä taas pienentäisi maalliset murheemme olemattomiin. Ilon puute todistaa Ollilan mukaan, että koko juttu on liian hyvä ollakseen totta ja että ”kirkon ihmiset ovat vähin äänin, kenellekään kertomatta lakanneet uskomasta”.
Ollila kertoo törmänneensä aikoinaan viidesläisissä piireissä (Kotimaa-lehti 27/02 tarkentaa, että kyseessä oli Kansanlähetys) niin rajusti sisäiseen vallankäyttöön, ettei kristinuskon institutionalisoituneisiin toimintoihin osallistuminen ole sen koommin kiinnostanut.
Armo kuitenkin kiinnostaa Ollilaa. Puhuessaan Jumalan armosta Ollilan sävy on suorastaan nöyrä. Armo on ”merkillisin ja vallankumouksellisin asia”, josta hän on koskaan kuullut.
Armoa, voimaa ja iloa. Onko niitä tarjolla kristinuskossa vai ei?
Jos on viettänyt pitemmän aikaa jossakin kristittyjen lähiyhteydessä, on varmasti myös törmännyt armottomuuteen, voimattomuuteen ja ilottomuuteen. Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämä pyysi jopa taannoin anteeksi oman liikkeen hengellistä vallankäyttöä.
Samalla on kuitenkin selvää, että sekä Raamatun opetuksen että kristillisen kokemuksen mukaan myös armo on totisinta totta. Armo on niin vallankumouksellinen asia, että sen kohdattuaan miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa – myös viidesläiset – ovat saaneet todeta oman elämänsä muuttuneen.
Tänäänkin kristittyjä palvelee eri puolilla maailmaa yli voimien käyvissä tehtävissä auttamassa muita ihmisiä, vaarantaen jopa oman henkensä. Jumala on antanut heille voimaa lähimmäisen rakastamiseen. Historian läpi kulkee loputon kristittyjen todistajien ketju, joka voi kertoa konkreettisesti siitä, miten Jumala armahti, antoi voimaa ja iloa.
Jumala on elävä persoona. Hän on olemassa paljon todellisemmin kuin se maailma, jota me elämme. Jeesus on noussut kuolleista ja on itse voimallisesti läsnä Sanansa kautta seurakunnassaan. Evankeliumi ei tule vain sanoissa, vaan Jumalan voimassa.
Tietenkin kristillisissä piireissä on aina ollut myös sellaisia ihmisiä, joista Paavali varoittaa: ”He ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman.” (2. Tim. 3:5) Uskon voima on kuitenkin hyvin todellinen. Itse asiassa se on niin todellinen, että jotkut suorastaan pidättäytyvät tekemästä lähempää tuttavuutta uskonasioiden kanssa. Armo, voima ja ilo kun voisivat tarttua.