21.4.2005
Erilaiset kilpailut, selviytymisohjelmat, tähtienhakuohjelmat, diilit ja muut vastaavat täyttävät kuvaruudut. Monilla koulutuspäivillä korostetaan tehokkuutta ja tavoitteiden asettamista ja tarjotaan menestyksen avaimia.
Jopa jotkut kristilliset tahot ovat onnistuneet sekoittamaan ajan hengen ja Jumalan Hengen keskenään ja alkaneet puhua lopunajan kristittyjen ”valiojoukoista”, ”voittoisasta elämästä”, ”voittoisasta rukouksesta” ja niin edelleen.
Tutkija, sosiologi Sari Näre kirjoittaa osuvasti Sana-lehdessä 14.4.2005: ”Kilpailukyvyn, tulosten ja tehokkuuden pakkomielteinen mittaaminen luo arvaamattomuutta, koska mittaamisen kriteereistä ei ota lopultakaan järjellistä selkoa.” Näre on huolestunut siitä, että kasvattajien vaikutustakin vahvempi kulttuuri muovaa lastemme ajatusmaailmaa huonoon suuntaan. ”Nämäkö ovat niitä arvoja, joita haluamme välittää lapsillemme: huijaaminen, halventaminen, nöyryyttäminen, kyynärpäätaktiikka, toisen pudottaminen?”
Kulttuurin nykyarvot ovat sekä vääristyneitä että pinnallisia. Tarvitaan aivan uudenlaista kilpailua ja uudet mittarit.
Raamattu julistaa yllättävän kilpailun: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” Meitä kehotetaan asettamaan lähimmäinen itsemme edelle ja ajattelemaan, ei ainoastaan omaa, vaan myös toisten parasta. Vallankumouksellista.
Uusia hyviä todellisen menestyksen mittareita olisi siis tarjolla: ”Minkälainen ihminen olet arjen koti- ja lähioloissa?” ”Miten ystävällinen ja auttavainen ihminen olet?” Ei vain silloin, kun yrität myydä jotakin, vaan ihan muuten vain. Ratkaisevaa ei ole se, miten osaat esiintyä lehdistötilaisuudessa, vaan paljon merkittävämpää on, millaisena kotiväkesi sinut tuntee. Arkikarisma on tuhat kertaa tärkeämpi kuin lavakarisma.
Suomalaisessa mediakeskustelussa ihmisen elämä jaetaan usein jyrkästi yksityiseen ja julkiseen. Epäonnistumisten yksityiselämässä ei katsota haittaavan julkista menestystä.
Kristillisen arvomaailman mukaan asiat eivät mene näin yksinkertaisesti. Kristityn tavoite on elää mieliksi Jumalalle eikä vain ihmisille.
Aikamme kieroutuneiden arvojen keskellä on aika kaivaa uudestaan esille arjen vanhat sankariarvot. ”Oikea jumalanpalvelus on käydä katsomassa orpoja ja leskiä ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” Mikään ei ole niin tärkeä kuin ihmisen jumalasuhde ja sen heijastuminen arkisessa ihmisten kunnioittamisessa, palvelemisessa ja uskollisessa rakastamisessa. Nöyryys, armollisuus ja toisten rohkaiseminen ja auttaminen ovat juuri nyt tarvittavia arvoja.
Jonkun täytyy opettaa myös tulevalle sukupolvelle, että on kunniakasta valvoa ihmisen sairasvuoteen äärellä tai pyyhkiä hänen kuumeista otsaansa. Lisäksi on korostettava totuudessa pysymistä ja taipumattomuutta pahan edessä. Tuleville sukupolville pitää myös opettaa, että totuutta ei voi määritellä gallupeilla ja että sen edestä, mikä on totta ja oikein, kannattaa myös kärsiä.
Aidosti inhimillisten arvojen opettaminen vie käytännössä pitkän ajan. Niitä ei voi oppia tehokursseilla tai selaamalla nettiä. Nykyisten lyhyiden ihmissuhteiden aikana ei tahdo löytyä foorumia, jossa niitä voisi opetella ja harjoitella. Kun tiedämme, kuinka hauraita, haavoittuvia ja helposti lankeavia me ihmiset olemme, todellinen menestys olisi löytää elämäntapa, joka edes jossakin määrin heijastaa aitoja, kestäviä, inhimillisiä arvoja.