18.3.2004

Onkohan suurempi ilo saada toteuttaa jokin henkilökohtainen unelmansa vaiko saada olla auttamassa muita ihmisiä heidän parhaaseensa? Voisivatko nämä molemmat tavoitteet joskus olla yhtä?

Aikakautemme nuorten aikuisten ihmisten aivan erityinen kiusaus on uskoa siihen harhaan, että itsensä toteuttaminen yksinään on elämän ja onnen salaisuus. On vaikea huomata kaikkien häpeilemättömään itsekkyyteen vetoavien viestien seasta sitä lukemattomien huippumenestyneiden ihmisten todistusta, että huipulla on sekä yksinäistä että käsittämättömän tyhjä olo.

Jeesus Nasaretilainen esitti aikoinaan ja esittää tänäkin päivänä hurjalta tuntuvan haasteen olla murehtimatta hengestään ja ruumiistaan. Hän kehotti katsomaan, miten taivaallinen Isä ruokkii taivaan linnut ja pukee kedon kukat kuningas Salomon loistoa kauniimmiksi: ”Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Älkää siis murehtiko sanoen: ’Mitä me syömme?’ tahi: ’Mitä me juomme?’ tahi: ’Millä me itsemme vaatetamme?’ Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Jeesuksen sanat ovat yhtä radikaalit meidän vaatteisiin, ruokaan ja omaan ruumiiseen keskittyvänä aikanamme kuin silloin, kuin ne ensi kerran lausuttiin. Meidät on ensi sijassa kutsuttu Jumalan valtakunnan jäseniksi ja lähettiläiksi.

Jokaisen ihmisen kannattaa miettiä tarkkaan, mihin ainoan, lyhyen ja hyvin vajavaisen elämänsä käyttää. Jumalan valtakunnan etsiminen ensin koskee tietysti ennen kaikkea oman sielun tilaa, mutta siihen voi liittyä olennaisesti myös kysymys lähetystyöstä.
.
Asiasta hyvin perillä olevat kavahtavat usein puhetta ”lähetysromantiikasta”. Lähetys on – sekä lähettäjänä että lähtijänä – arkista ja kovaa työtä. Ne, joilla on siitä liian ruusuisenpunainen kuva, joutuvat pettymään.

Mutta nyt ajattelumme saattaa jo olla toisessa äärimmäisyydessä. Tämän päivän kristityt nuoret ja nuoret aikuiset eivät ehkä enää näe Jumalan antamia näkyjä oman elämänsä paikasta ja merkityksestä. Voi olla, että nähdään harhanäkyjä, jotka osoittautuvat pettäviksi ja tyhjänpäiväisiksi. Ratkaisevaa on se, mikä paikka Jumalan valtakunnalla ja sen päämäärillä on elämässä. Ei voi olla mitään suurempaa ja ihmeellisempää kuin aavistus siitä, että elämämme on jotenkin osa kaikkivaltiaan Jumalan suurta maailmansuunnitelmaa. Sen kokemuksen rinnalla kalpenevat kaikki mahdolliset menestykset ja kunniat tässä maailmassa.

Jumalan tahdon ja suunnitelman ohittamisessa surullista ei ole vain moraalittomuus ja rikkinäisyys, jonka se usein tuo mukanaan. Murheellisinta on, että ihminen ei ymmärrä omaa parastaan vaan menettää sen hyvän, mitä Jumala oli hänelle tarkoittanut. Mikään ei voisi olla surullisempaa. Eikö jokaisen kristityn tulisi rukoilla, ettei kulkeutuisi oman elämänsä kutsumuksen ohitse?

Emme voi olla missään niin turvassa, ”menestyneitä” ja onnellisia kuin etsiessämme ensin Jumalan valtakuntaa. Ei ole mitään suurempaa tapaa elää elämänsä loppuaikaa kuin apostoli Paavalin asenteella: ”Minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.”