29.8.2002

Tasavallan presidentti Tarja Halonen evästi viime viikolla Suomen suurlähettiläitä ajatuksella, että kannattaa ennemmin yrittää miellyttää historioitsijoita kuin iltapäivälehtiä. Sama ajatus sopii hyvin neuvoksi myös kirkolle. Pitkällä aikavälillä hetken suosio voikin osoittautua häpeäksi. Yleinen mielipide vaihtelee, eikä se kerro, mikä on ihmiselle parasta.

Pohjoismaisten sisälähetysjärjestöjen työntekijäkokouksessa puhunut islam-asiantuntija, pastori Risto Soramies muistutti kristittyjä siitä, että islaminuskossa ajatus viimeiselle tuomiolle joutumisesta on hyvin keskeinen. Sen edessä moni muslimi sanoo turvautuvansa Jumalan armoon selviytyäkseen. Mutta mitä on armo?

Todellista armoa ei voi olla ilman sovitusta. Sen takia oppi Jeesuksen ristillä hankkimasta sovituksesta on niin keskeinen totuus. Pelastus ei ole vain maallisessa elämässä tai ihmisessä itsessään tapahtuva muutos. Pelastus merkitsee muutosta ihmisen asemaan Jumalan edessä.

Se merkitsee, etten ole enää Jumalan vihan ja tuomion kohde vaan armahdettu Jumalan lapsi. Se merkitsee, että siirryn iankaikkiseen kadotukseen johtavalta tieltä vaeltamaan kohti taivasta. Jumalan armo Kristuksessa pelastaa minut Jumalan tuomiolta.

Tämän evankeliumin esillä pitäminen omaksi ja muiden pelastumiseksi on kaikkien kristittyjen pääasia.

Vanhemmilla vastuu lapsistaan

Raamatun mukaan ”jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi” (1. Tim. 5:8). Tämän valossa suomalaislasten lisääntyvän yksinäisyyden ja pahoinvoinnin tulisi huolestuttaa erityisesti kristittyjä. Alaikäisten lasten hyvinvointi, käytös ja ongelmat ovat ennen kaikkea heidän vanhempiensa murheena ja vastuulla. Niin merkittävää – ja tällä hetkellä pahasti alipalkattua – työtä kuin päiväkotien ja koulujen opettajat tekevätkin, heillä on aina sittenkin vain toissijainen vastuu lapsesta. Päävastuullisia ovat isä ja äiti.

Jos lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen vaatii vanhemmilta taloudellisia tai urakehitykseen liittyviä uhrauksia, tapahtukoon niin. Lapsen parhaasta huolehtimisen on tarkoituskin usein ohittaa omasta parhaasta huolehtimisen. Omalta lapselta saatu positiivinen palaute korvaa vaivannäön ja uhraukset moninkertaisesti.

Vastuu lapsesta koskee yhtä lailla isää kuin äitiäkin. Sen tulisi olla molempien sydämenasia. Silloin kun toinen ei kanna vastuutaan, toinen joutuu usein kantamaan kaksinkertaisen vastuun.

Huolenpito ei rajoitu vain lapsen fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin, vaan se koskee myös hengellistä hyvinvointia. Tässä mielessä jokainen isä tai äiti on oman lapsensa ”pappi”. Rippikoulu tai kristillinen nuorisotyö voi tukea vanhempia heidän hengellisessä kasvatustehtävässään, mutta sen ei ole tarkoituskaan korvata sitä.

Vanhemmuuden vastuu on suuri ja koko elämää ajatellen merkityksellinen. Se voi joskus tuntua ylivoimaiselta. Siihen on kuitenkin tarjolla sama väkevä, inhimilliset mahdollisuudetkin ylittävä Jumalan armo, josta kristitty muutenkin elää.