17.1.2002
”Entä sitten, jos osoittautuu, että kyseessä ovat aivan normaalit nuoret?” Uutistenlukijan nuorten tekemiä raakoja väkivallantekoja koskeva kysymys asiantuntijalle vaikutti vilpittömän hämmentyneeltä.
Suomen Akatemian tutkijaprofessori Mika Ojakangas pohti pahuuden olemusta vuoden alun Vieraskynä-palstalla Helsingin Sanomissa (2.1.2002): ”Pahuuteen ei suhtauduta pahuutena, vaan aina oireena, johon haetaan syytä yksilön perimästä tai hänen lähiympäristöstään. Kyse voi olla esimerkiksi salaperäisestä häiriögeenistä, traumaattisesta varhaislapsuuden kokemuksesta tai huonosta perheestä ja vahingollisista sosiaalisista oloista.” Kun luullaan, että pahuuden syy on saatu selville, vastaukseksi tarjotaan Ojakankaan mukaan teknistä ratkaisua. Tällä tavoin pahuus neutralisoidaan. Ojakangas pitää aikuisten haluttomuutta käyttää heille kuuluvaa valtaa ja tästä syntyvää liiallista sallivuutta yhtenä syynä nuorten käsittämättömiä muotoja saavaan toimintaan.
Pahan juuret eivät ole vain ihmisen ulkopuolella, ne ovat myös ihmisessä itsessään. Syntisenä ihminen – nuorikin – pystyy äärimmäisen raakoihin, itsekkäisiin, sairaisiin ja järjettömiin tekoihin. Syy ei missään tapauksessa aina ole vanhemmissa tai ympäristössä. Minkäänlaiset geenimuuntelut eivät voi koskaan muuttaa ihmistä pohjimmiltaan hyväksi. Ihminen tulee aina syntymään maailmaan erilaiseen pahuuteen kykenevänä ja siihen myös eri tavoin syyllistyvänä.
Vanhemmilla ei ole ainoastaan oikeus vaan myös velvollisuus asettaa lapsille ja nuorille selkeitä rajoja, joiden rikkomisesta seuraa myös selkeitä rangaistuksia. Kysymys siitä, missä kulkee aikuisuuden ja oman vastuun raja, on vaikea ja saattaa myös vaihdella eri yksilöillä. Ilmeistä kuitenkin on, että jos 11-vuotias on keskiyön jälkeen kaupungilla juovuspäissään, vanhempia on pidettävä vastuullisina. 16-vuotiaan kohdalla tilanne on jo toisenlainen. Esimerkiksi 16-vuotias poika saattaa jo olla isäänsä fyysisesti vahvempi, koulutuksellisesti pitemmällä ja jopa taloudellisesti osittain itsenäinen. Kuitenkaan hän ei ole vielä aikuinen. Tässä iässä isän auktoriteetin täytyy perustua kokonaisvaltaisen isyyden synnyttämään suhteeseen. Sellaisen rakentaminen vaatii paljon aikaa ja työtä. Rajojen asettaminen alkaa vanhemmista itsestään. Nuorelta on vaikea vaatia rehellisyyttä, uskollisuutta, luotettavuutta ja selkärankaista pahuuden vastustamista, jos niistä ei näy jälkeäkään vanhempien omassa elämässä.
Tilanne, jossa kunnan tai kaupungin on puututtava kasvatusasioihin ja asetettava esimerkiksi kotiintuloaikoja vanhempien puolesta – tai edes yhdessä heidän kanssaan – kertoo vanhemmuuden kriisistä. Se on myös vaarallinen yhteiskunnallinen kehityssuunta. Perheen omaan päätösvaltaan kasvatusasioissa ei saisi yhteiskunnan taholta puuttua kuin äärimmäisessä tilanteessa.
Nykyisen nuorten pahoinvoinnin syitä tulisi lähteä hakemaan pintaa syvemmältä: elinkelvottoman sekulaaris-humanistisen maailmankatsomuksen pitkäaikaisesta pakkosyötöstä, absoluuttisen arvomaailman kieltämisestä sekä Jumalan lain – ja Jumalan itsensä – työntämisestä pois ihmisten henkisestä horisontista.