17.12.2009
”En ole mikään uskovainen, mutta tykkään virsistä. Ne koskettavat ja rauhoittavat.” Noin nelikymppinen nainen puhui televisiouutisissa monen suomalaisen puolesta. Virret kasvattavat suosiotaan. Virsiäänitteiden myynti on kasvussa. Televisiossa pyöri jonkin aikaa virsiohjelma, ja virsilaulutilaisuudet ovat varsinkin nyt joulunaikaan suosittuja.
Miksi virret koskettavat? Eikö syy ole syvimmältään se, että ne ”vahvistavat ääntä toisen maailman” (virsi 600). Kirkkoisä Augustinus on edelleen oikeassa. Hänen mukaansa meidät on luotu Jumalaa varten ja olemme rauhattomia, kunnes löydämme rauhan Jumalassa. Mikään ateistinen propaganda ei voi tehdä täysin tyhjäksi ihmisen sisimmän tiedostettua tai torjuttua kaipuuta tuonpuoleiseen ja Isän kotiin. Olemme luotuja, ja silloinkin, kun haluaisimme unohtaa tai kieltää sen, tämä tosiasia nostaa aina jotenkin päätään.
Muut uskonnot eivät tuo todellista rauhaa, koska ne eivät kerro todellisesta kodistamme. Ne eivät kutsu meitä yhden ainoan oikean Isän luokse. Tätä voi verrata siihen, että ihmisen on vaikeaa – ellei jopa mahdotonta – täysin hävittää itsestään biologisen isänsä ikävää. Tämä näkyy seuraavassa oudossa jännitteessä, joka on ajallemme tyypillinen: toisaalta jotkut vakuuttavat meille, ettei lapsen hyvinvointi välttämättä vaadi sekä isän että äidin läsnäoloa. Sanotaan, ettei lapsi välttämättä jää mitään vaille, vaikka hänet kasvattaisi kaksi äitiä. Toisaalta samanaikaisesti meille kuitenkin kerrotaan, kuinka epätoivoisesti lapsi aikuistuttuaan saattaa etsiä biologista isäänsä vaikka toiselta puolelta maapalloa.
Jos isällä ei ole ratkaisevaa merkitystä, mistä tulee tämä valtava kaipuu saada yhteys häneen? Täsmälleen samaa voisi kysyä Jumalasta. Jos Jumalalla ei ole todellista merkitystä, miksi ihminen kaikkialla maailmassa kuitenkin etsii, kyselee ja kaipaa mahdollista yhteyttä Jumalaan? Islaminuskosta kristityiksi kääntyneistä monet kertovat, kuinka ratkaisevaa heille oli kristinuskon todistus Jumalasta rakastavana Isänä. Tällaista isän rakkautta he eivät olleet löytäneet islamista.
Koska sekä maallisen että taivaallisen Isän olemassaolo ja suhde häneen on niin merkittävää, kipeä isäsuhde oirehtii aina jollain tavalla elämässä. Traumaattinen suhde lapsuuden ja nuoruuden uskoon ja sitä kautta Jumalaan on esimerkiksi Suomessa melkein yhtä yleistä kuin traumaattinen suhde omaan isään.
Olisi hyvä, jos ihminen kykenisi käsittelemään traumaansa. Sen aiheuttaja on useimmiten ennemminkin uskonnollisuus kuin Jumala, josta tietynlainen uskonnollisuus antaa vääristyneen kuvan. Uskonnollisuus on eri asia kuin elävä usko Jumalaan. Jumala on Isänä paljon halukkaampi jälleenrakentamaan suhdettaan meihin kuin hänen tuhlaajapoikansa ja -tyttärensä saattaa aavistaakaan.
Oman jumalasuhteensa miettiminen voi hyvinkin alkaa vaikkapa miettimällä oman suosikkivirtensä varsinaista sanomaa. Melkein poikkeuksetta kaikki virsikirjan virret kertovat jotakin olennaisen totta Jumalasta.