16.3.2006

Pohjoismaiden kansankirkot eivät ole vaikeuksissaan yksin. Jäsenkato, työntekijöiden luopuminen kristillisistä opeista, talousvaikeudet, lähetystyön alasajo ja yleinen maallistuminen vaivaavat vanhoja vakiintuneita kirkkokuntia ympäri maailmaa.

Entinen radikaaliteologi Thomas Oden on kuitenkin dokumentoinut myös vastakkaisen kehityssuunnan uusimmassa kirjassaan Turning around the mainline – How renewal movements are changing the Church (Valtakirkot uuteen suuntaan. Miten uudistusliikkeet muuttavat kirkkoja).

Oden itse luopui liberaalista kristinuskon tulkinnasta muutama vuosikymmen sitten. Hän löysi isiensä uskon. Sen jälkeen hän on omistautunut tutkimaan, opettamaan ja levittämään klassista raamatullista kristinuskoa. Uudessa kirjassaan hän kuvaa Yhdysvaltain ja hiukan myös Australian ja Kanadan vanhojen valtakirkkojen viimeaikaista tilannetta ja niissä vaikuttavia uudistus- ja tunnustusliikkeitä.

Oden käsittelee kirjassaan yli miljoonan jäsenen kirkkoja kuten luterilaista (ELCA), episkopaalista (ECUSA) ja presbyteeristä kirkkoa (PCUSA), metodistikirkkoa (UMC), Kristuksen opetuslapsia (Disciples of Christ, CCDC) Amerikan baptistikirkkoa (ABC), Kristuksen yhdistynyttä kirkkoa (UCC) ja Kanadan yhdistynyttä kirkkoa (UCC). Niihin kuuluu yhteensä yli 20 miljoonaa amerikkalaista.

Näissä kirkoissa on viime vuosien tai vuosikymmenten aikana syntynyt voimakkaita uudistus- ja tunnustusliikkeitä. Esimerkiksi yhdistyneessä metodistikirkossa vaikuttavassa tunnustusliikkeessä on mukana noin 650.000 ihmistä, joista 4.377 pappia. Liikkeessä on mukana 1.471 paikallista seurakuntaa. Toisella metodistikirkon sisällä vaikuttavalla uudistusliikkeellä on 350.000 kannattajaa.

Presbyteerikirkon sisällä vaikuttavaan vuonna 1965 perustettuun maallikkoliikkeeseen lukeutuu nyt 15 prosenttia kirkon jäsenistä, ja siihen kuuluu yli 1.500 paikallisseurakuntaa. Nämä ovat vain hajaesimerkkejä uudistusliikkeiden laajuudesta.

Eri kirkkokunnissa vaikuttavat uudistus- ja tunnustusliikkeet ovat viime vuosina alkaneet pitää yhteyttä toisiinsa ja huomanneet, että niillä on paljon yhteisiä korostuksia: ne painottavat Jumalan sanan arvovaltaa, sitoutuvat kirkon vanhoihin Apostoliseen, Nikean ja Athanasiuksen uskontunnustuksiin, rohkaisevat sakramenttien käyttöön, elvyttävät rukouselämää, rippiä ja sielunhoitoa sekä korostavat perhe-elämää ja kutsumusta. Näistä myönteisistä uskonelämää rakentavista löydöistä ne ammentavat voimaa kirkon uudistustyöhön ja lähetystyön elvyttämiseen.

Taistelu on kaikissa näissä kirkoissa konkreettista ja kovaa. Pappien koulutus on paljolti radikaalien käsissä, ja radikaaliteologia on vahingoittanut lähetystyötä ja vesittänyt kirkon julistusta ja opetusta. Kirkkojen johto mukautuu maallistumiseen eikä pysty torjumaan harhaoppeja.

Uudistus- ja tunnustusliikkeiden johtajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että juuri nyt olisi väärä aika jättää nämä kirkot. Nyt kannattaa heidän mielestään toimia vanhojen kirkkokuntien suunnan kääntämiseksi, koska uudistusliikkeet ovat kaikkialla maailmassa vasta alussaan mutta tuntuvasti voimistuneet, samaan aikaan kun vanha liberaali ja radikaali teologia on kirkoissa ajautumassa sekä ideologiseen että käytännölliseen umpikujaan. Odenin mielestä Jumala itse on kääntämässä näiden kirkkojen suuntaa.