7.10.2010

Viime aikoina muutamat teologit ovat alkaneet viljellä uutta ilmaisua ”uskon kieli”. Raamatun opetuksiin pitäytyviä on väheksytty väittäen, etteivät he ymmärrä, millaista uskon kieli on, ja tulkitsevat siksi Raamattua väärin.

Väitetään, että uskon kieli ei kuvaa asioita, joista se puhuu, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Pastori Terho Pursiainen on todennut näin: ”Mikään totuutena esitetty väite Jumalasta ei enää edes viittaa totuuteen tai vihjaakaan mihinkään, mikä on totta Jumalasta. Se on täysi valhe vailla mitään lievennystä. Puhe Jumalasta näet pitää ymmärtää sormeksi, joka viittaa Jumalaan. Sormi, jolla viitataan, on kokonaan muuta kuin se, mitä sormella osoitetaan.”

Kun Raamatun totuutta vastaan hyökätään tällä tavoin, kielen mahdollisuudet on ymmärretty väärin. Jumala, joka puhuu meille Raamatussa, on sama kaikkivaltias Jumala, joka loi meidät puhuviksi olennoiksi ja antoi meille kielen kommunikaation välineeksi. Jos me osaamme puhua toisillemme ymmärrettävästi, paljon paremmin Jumala osaa puhua meille ymmärrettävästi ja totuudenmukaisesti.

Raamatun kirjoittajat näkivät paljon vaivaa tehdäkseen meille täysin selväksi, että suuret pelastustotuudet, kuten Jeesuksen syntyminen neitseestä ja ruumiillinen ylösnousemus, ovat ehdottomasti tosia tapahtumia. Marian raskaaksi tulemisesta todetaan: ”Jeesuksen Kristuksen syntymä tapahtui näin: Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana.” Tässä ei ole minkäänlaista kielellistä epäselvyyttä. Kyseessä oli Jumalan ihme.

Sama koskee Jeesuksen ylösnousemusta. Kun Jeesuksen todetaan ylösnousemuksensa jälkeen olleen nähtävissä, kuultavissa ja kosketeltavissa ja syöneen kalaa, lukija ymmärtää ilman mitään ongelmaa, että puhutaan todellisesta ajassa ja paikassa tapahtuneesta ruumiillisesta ylösnousemuksesta.

Silloin taas, kun Raamattu kuvaa tuonpuoleista todellisuutta, johon meillä ei ole suoraa kosketusta, se ilmaistaan, kuten esimerkiksi Ilmestyskirjassa yhä uudestaan: ”Minä näin ikään kuin…”

Puhe erityisestä normaalista kielestä poikkeavasta ”uskon kielestä” kätkee alleen Raamatun selkeiden opetusten kiistämisen. Teologian professori Miikka Ruokanen selvitti tätä kysymystä ansiokkaasti viime viikolla puhuessaan papeille Lapuan hiippakunnan synodaalikokouksessa:

”Varhainen teologia perustui realistiseen ontologiaan.  Sen mukaan asioiden oleminen ja ominaisuudet eivät riipu siitä, millaisen merkityksen havaitsija niille antaa. Uskottiin, että Jeesus on reaalisesti [todellisesti] ’samaa olemusta’ Isän kanssa, kuten – – Nikean tunnustus painottaa. Hän on todella Jumala ja todella ihminen, koska hän on siinnyt Jumalan Pyhästä Hengestä ja syntynyt neitsyt Mariasta. Varhaisina vuosisatoina kristinuskon opillisia totuuksia pidettiin tosina olemisen ja tietämisen kaikilla tasoilla ja tavoilla. – – Tämän ajan vaara on uusdoketismi (kreik. dokein ’näyttää olevan’), uskomme näennäistyy. Jumala on vain näennäisesti tullut ihmiseksi Kristuksessa. Tällainen on uskoa ’ikään kuin’ tosiin asioihin, jotka eivät aivan oikeasti olekaan totta”.

Näin siis Ruokanen. Koko puhe on hänen verkkosivullaan.

Uusin hyökkäys klassista kristillistä Raamattu-uskoa vastaan osoittautuukin siis ikivanhaksi harhaopiksi.