29.5.2008
Elämäntyönsä vankeinhoidon piirissä tehnyt vankilajohtaja Tauno Mäkelä, 64, esittää Kotimaa-lehden viime viikolla julkaisemassa syvältä luotaavassa haastattelussa tuoreesti vanhan kristillisen perustotuuden: ”Uskoontulo näyttää niin väkevältä keinolta vankeinhoidossakin, että tehokkaampaa on vaikea kehittää. Vangin toimintatavat muuttuvat niin, ettei hän enää syyllisty rikoksiin… Kun kaveri on päättänyt tehdä ratkaisun, hänen käyttäytymisensä ja koko elämänsä muuttuu.”
Sama vanha totuus on löytänyt tiensä myös kristilliseen lauluperinteeseen. Esimerkiksi kuusikymmentäluvulla viidennen herätysliikkeen kestosuosikissa laulettiin: ”Hän muutti kaiken, hän muutti kaiken, mun Jeesukseni muutti mun.” Raamattu julistaa tätä totuutta ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen, heti lankeemuksen jälkeen, ja päättäen sen viimeisillä sivuillaan, joilla todetaan: ”Katso, uudeksi minä teen kaiken.”
Nimikristillisyys on aina vierastanut tätä sanomaa ja kokenut sen kiusalliseksi. Jeesuksen uskovassa aikaansaama muutoshan merkitsee sitä, että usko tulee niin sanotusti iholle. Usko ei ole vain pään tietoa eikä tietty käyttäytymisnormisto. Se on sydämestä liikkeelle lähtevä ja lopulta koko elämää koskettava vallankumous. Herätyksen aikoina tätä Jumalan sanan totuutta on joskus julistettu niin innokkaasti, että se on voinut kääntyä vaatimukseksi ja laiksi, jota ei sitten olekaan pystytty täyttämään.
Uskon syvetessä syvenee myös ymmärrys omasta syntisyydestä. Silloin uskovassa kasvaa armon ikävä ja turvautuminen siihen, ettei häntä koskaan ole hyväksytty eikä koskaan tullakaan hyväksymään Jumalan yhteyteen minkään itsessä tapahtuneen muutoksen takia, vaan yksinomaan Jumalan järisyttävän armon takia. Itsessään täysin jumalaton ihminen vanhurskautetaan ja tehdään Jumalalle kelvolliseksi yksinomaan armon tähden, Kristuksen pyhyyden ja puhtauden ansiosta, ei koskaan omien ansioiden tähden. Tämäkin on niin totta kuin olla ja voi.
Uskoon tullessamme ja uskossa ollessamme, elämämme loppuun asti, meillä on siis pääsy Jumalan ruokapöytään vain ja ainoastaan armosta, ei koskaan mistään muusta syystä. Mutta kun meidät on kerran päästetty osallisiksi armosta sulan Jumalan rakkauden tähden, meillä alkaa lopun elämää kestävä pöytätapojen oppiminen. Tämä on niin suuri ”mutta”, että jos se jää pois, koko kristinusko vääristyy. Muutos voi olla pienempi tai suurempi, riippuen lähtökohdista, opetuksesta, uskovien yhteydestä ja monista muista asioista. Jonkinlainen muutos kuitenkin seuraa aina, kun usko on aitoa.
Tässä kohden olisi paikallaan kaivaa esiin luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat. Ne eivät tässä asiassa jätä mitään arvailun varaan: ”Ettei nyt kukaan luulisi meidän puhuvan sellaisesta uskosta, joka ei mitään vaikuta… Me puhumme nyt sellaisesta uskosta, joka ei ole mikään joutava aate, vaan joka vapauttaa kuolemasta, synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä. Tällainen usko ei esiinny rinnan kuolemansynnin kanssa, vaan missä sellaista on, se saa aikaan hyviä hedelmiä… Uskoa tulee seurata myös rakkauden ja tekojen.”
Tietenkään ihminen itse ei pysty saamaan aikaan enempää uskoontuloa kuin sitä seuraavaa elämänmuutostakaan. Kumpikin on Jumalan armon vaikutusta ihmisen elämässä.