12.7.2012

Miten ihmisessä syntyy usko Kristukseen? Se ei synny raittiista ilmasta ikään kuin tyhjästä. Se ei löydy ponnistellen ja itseään tarkkaillen. Usko lahjoitetaan meille ulkopuoleltamme: Jumalan julistetun ja kirjoitetun sanan sekä sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen kautta. Jotta voisimme tulla uskoon, meidän on välttämätöntä olla tekemisissä Jumalan sanan kanssa. Kristus itse tulee Sanassa luoksemme ja puhuttelee meitä uskoa synnyttävästi.

Ihminen voi kuitenkin hylätä Jumalan kutsun. Ei ole mitään järjestelmää, jonka tähden kaikki kastetut ja evankeliumin joskus kuulleet automaattisesti uskoisivat Kristukseen. Raamatun lisäksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjat vastustavat jyrkästi tällaista ajattelua:

“Me tuomitsemme skolastisten opettajien koko joukon, he kun selittävät, että sakramentit tuottavat armon sille, joka ei pane vastaan, pelkästään sen nojalla, että ne toimitetaan, ilman niiden hyväksikäyttäjän oikeaa mielentilaa. On kerta kaikkiaan juutalainen ajatus, että meidät vanhurskautetaan ulkonaisen jumalanpalvelustoimituksen voimasta ilman sydämen oikeaa mielentilaa, nimittäin uskoa. Silti tätä jumalatonta ja turmiollista käsitystä opetetaan kaikella arvovallalla koko paavikunnassa. Paavali torjuu tämän ja opettaa, ettei Aabrahamia vanhurskautettu ympärileikkauksella vaan että ympärileikkaus oli uskon harjoittamiseksi annettu merkki. Samoin mekin opetamme, että sakramenttien oikeaan käyttöön kuuluu lisäksi usko niihin liittyviin lupauksiin; usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakramentissa tarjotaan. Tämä ajatustapa on selkeä ja täysin varma. Lupauksesta ei ole mitään hyötyä, jollei sitä oteta vastaan uskolla.”

Tunnustuskirjojen mukaan on siis selvää ja varmaa, ettei pelkkä ulkonainen osallistuminen jumalanpalvelukseen automaattisesti tee kenestäkään uskovaa. Tällainen opetus torjutaan kovin sanoin: “On sanoin kuvaamatonta, kuinka paljon ja monenlaista väärinkäyttöä kirkossa on synnyttänyt tuo vimmattu käsitys sakramentin tehosta pelkästään ulkonaisen toimittamisen nojalla, ilman hyväksikäyttäjän oikeaa mielentilaa.”

Usko on aina omakohtainen asia. Ihminen herää henkilökohtaisesti tuntemaan oman syntisyytensä, ikävöimään armoa ja ottamaan anteeksiantamuksen lahjan vastaan omalla kohdallaan.

Luterilaiset tunnustuskirjat eivät jätä tätä epäselväksi: “Me puhumme tässä omakohtaisesta uskosta, joka uskoo ihmistä itseään koskevaan lupaukseen. Emme siis puhu siitä, että joku vain yleisesti uskoo Jumalan olemassaoloon, vaan siitä uskosta, joka uskoo, että syntien anteeksiantamus on hänelle tarjolla.”

Ihminen on niin perisynnin turmelema, että hän aina luonnostaan vastustaa omaa heräämistään ja kääntymistään. Jumala puolestaan on niin armollinen ja rakastava, että hän yhä uudestaan herättelee synnin unessa nukkuvaa ihmistä. Ilman Jumalan peräänantamatonta rakkautta me kaikki hukkuisimme iankaikkiseen kadotukseen. Nukkuisimme syvää synnin unta kirkon ulkopuolella tai kirkonpenkissä istuen ja onnitellen itseämme omasta uskonnollisuudestamme. Emme olisi koskaan heränneet näkemään syntisyyttämme emmekä kääntyneet Kristuksen puoleen armoa pyytämään.

Omakohtainen sydämen usko Jeesukseen Kristukseen omien syntien anteeksiantajana ei ole jonkin tietyn uskonsuunnan korostus vaan pelastustie kaikille ihmisille.