22.11.2007

Lähettäessämme tämän lehden painoon näyttää siltä, että Tehyn työtaistelu peruuntuu ja että koko maa voi huokaista helpotuksesta.

Sairaanhoitajien irtisanoutumisuhkaan liittyi poikkeuksellisen monta hankalaa arvostuskysymystä. Lähtökohtana oli vaikea palkkaongelma. Raskaissa, vastuullisissa ja osin myös vahvaa erityisosaamista vaativissa tehtävissä työskentelevät sairaanhoitajat ja erikoissairaanhoitajat ovat kiistatta alipalkattuja verrattuna moneen muuhun yhtä vaativaa työtä tekevään ryhmään. Tähän he ovat ansainneet korjauksen. Lisäksi yhteiskuntaamme uhkaa paheneva sairaanhoitajapula, ellei palkkojen korotus nyt ole riittävä suhteessa työn vaativuuteen.

Ongelmana ei ainakaan juuri nyt ole raha, sillä valtion kirstusta löytyisi palkkaratkaisuun tällä hetkellä varat. Eri asia on, paljonko varoja voidaan siihen käyttää tulevaisuuden talousnäkymien edessä. Koko sairaanhoitojärjestelmän rakenne ilmeisesti kaipaisi remonttia.

Toiseksi asiaan tuo lisäjännitteen se, että kyseessä on naistyöala. Onko tämä vaikuttanut siihen, että palkkakuoppa on päässyt vuosien mittaan syvenemään liikaa? Kirjailija Kaari Utrio lataa Helsingin Sanomissa: ”Kun sadonkorjuun aika koittaa, naiset historiallisesti potkaistaan syrjään ja vaiennetaan. Heitä ei enää tarvita.” Sairaanhoitoalalla tarvitaan kuitenkin sekä miehiä että naisia.

Kolmanneksi politiikkaan on juurtunut huono tapa lupailla ennen vaaleja ja vaalien jälkeen kertoa tekosyitä, miksei lupauksia pidetä. Annetuista mutta pitämättömistä lupauksista on vain kaksi kunniakasta tapaa selvitä: joko myönnetään, että on lupailtu liikoja, tai sitten lupaukset toteutetaan. Lupausten rikkominen on moraalinen kysymys. Lupaukset kuuluu pitää, myös politiikassa. Samalla kyse on tietysti myös siitä, mitä tarkkaan ottaen luvattiin.

Tähän kiistaan liittyvä poikkeuslain säätäminen oli niin äärimmäinen toimenpide, että siihen turvautuminen aiheutti taatusti katkeruutta. Lailla pakottamisen historia ei ole kaunis eikä kunniakas Suomessa sen paremmin kuin muuallakaan, ei yhteiskunnassa eikä kirkossa.

Lopulta sairaanhoitoalan työtaistelu nostaa aina äärimmäisen vakavan kysymyksen potilasturvallisuudesta: entä jos voidaan osoittaa, että joku menehtyy suoranaisesti työtaistelun takia? Se vasta aiheuttaakin vihaa, katkeruutta ja syyllisyyttä puolin ja toisin. Kaikki ovat varmasti sitä mieltä, että saamme olla kiitollisia työtaistelun peruuntumisesta.

Teologiset kiistat pitää ratkaista oikeussalien ulkopuolella

Hyvinkään syrjintäoikeudenkäynti osoitti selvästi yhden asian: maallinen tuomioistuin on aivan väärä paikka ratkoa teologisia kiistakysymyksiä. Teologien selvittäessä oikeudessa naispappeuden erilaisia tulkintoja käy lautamiehiä ja tuomaria sääliksi. Miten ihmeessä heiltä voisi löytyä erikoisasiantuntemusta ratkoa teologisia kysymyksiä, joista ei edes teologien kesken kirkon sisällä eikä kirkkojen välillä ole päästy yksimielisyyteen? Se, että meillä on kirkon päätös naispappeudesta, ei auta, koska päätöksen mukaan meillä on kaksi keskenään vastakkaista mutta yhtä oikeaa näkemystä asiasta. Silloin pitäisi tietysti myös antaa toimintavapaus molempien näkemysten kannattajille.

Lisäksi Uudessa testamentissa kristittyjä varoitetaan hyvin suorasanaisesti käräjöimästä keskenään, koska siitä tulee vain vahinkoa (1. Kor. 6:1–9). Teologiset kiistat pitää pystyä ratkaisemaan menemättä oikeuteen.