16.12.2004

Tämän vuoden alussa pidetty E4-kongressi antoi rohkaisua ja hyvän sysäyksen Suomessa tehtävälle evankelioimistyölle. Moni innostui ja lämpeni evankeliumin julistamiselle niille, jotka eivät sitä ole kuulleet.
Nyt on palattu arkeen, ja näky olisi pidettävä elävänä.

Suomalaisilla evankelioimisjärjestöillä on ongelma, jota ne eivät välttämättä tiedosta tarpeeksi hyvin. Tai jos tiedostavat, siitä on vaikea puhua, koska silloin syyllistetään helposti jo ennestään tiukalla olevia työntekijöitä ja vastuunkantajia. Ongelma on tämä: Julistustyö tavoittaa suhteellisen vähän uusia kuulijoita. Sanomalla ja niillä, jotka eivät ole kuulleet sanaa, ei ole olemassa tarpeeksi kohtauspisteitä.

Me emme voi aidosti käännyttää ketään. Sen tekee yksi Jumalan sana. Mutta jotta Jumalan sana voisi vaikuttaa heräämistä ja uskoontuloa, sen täytyy kohdata kuulijat. Jos sanomaa ei kuulla tai sitä ei ymmärretä, se ei voi vaikuttaa. Kristillisen sanoman ja uskosta osattomien kuulijoiden kohtaamispaikkojen luominen on kristittyjen tehtävä. Ketkä muut siitä huolehtisivat?

Jumalanpalvelukset eivät tässä suhteessa yksin riitä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä käy vain muutama prosentti suomalaisista. Niiden lisäksi tarvitaan evankelioimista, joka tavoittaa kristillisestä toiminnasta vieraantuneita. Herätyksen aikoina uskoon tulleet tekivät oman löytönsä innoittamina monenlaista tavoittavaa työtä. Evankeliumia lähdettiin kertomaan kaduille, koteihin, ravintoloihin, kouluihin ja niin edelleen.

Välillä oli tietysti intoa enemmän kuin taitoa. Onko meillä nyt kumpaakaan? Eli kuka tietäisi kertoa, miten ja missä uskosta vieraantuneille saataisiin kerrottua evankeliumi niin, että heillä olisi mahdollisuus kuulla, ymmärtää, vastaanottaa tai hylätä sana?

”Jos eivät halua tulla sanankuuloon, omapa on vikansa.” Tämä on teknisesti katsoen totta, mutta se ei ole oikea asenne. Rakkaus ei voi olla evankeliumista osattomien suhteen välinpitämätön. Aito kristillinen asenne on kantaa huolta siitä, saavatko lähimmäiset kuulla Jeesuksesta, ymmärrettävästi, omalla kielellään.

On mahdollista, että herätyskristityillä on viime vuosina mennyt liian paljon aikaa kirkon luopumuksen kiroamiseen. Nyt on aika rukoilla, että löydämme uusia paikkoja ja tapoja sytytellä muutakin kuin jouluvaloja lähimmäistemme elämään. Sadattuhannet suomalaiset tarvitsevat kiireellisesti selvän sanan valoa elämäänsä.

Meidän pitäisi saada Paavalilta asennetartunta: ”Vaikka minä olenkin riippumaton kaikista, olen antautunut kaikkien palvelijaksi, voittaakseni mahdollisimman monia… Kaikille olen ollut kaikkea pelastaakseni edes muutamia… Kaiken tämän teen evankeliumin tähden.”

Jokainen voi tehdä itselleen Paavalin asenteen valossa omantunnon kysymyksen: Milloin olin viimeksi mukana kertomassa jollekin uskosta osattomalle lähimmäiselleni Jeesuksen rakkaudesta?

Meidän on katsottava tosiasioita silmiin. Hirmuinen osa kaikesta herätysliikejärjestöjen työstä menee jo tavoitettujen ruokkimiseen ja opillisen selkeyden varjelemiseen. Tämä on sinänsä hyvä, eikä sitä tietenkään tule lopettaa. Mutta emme voi koskaan olla tyytyväisiä, ennen kuin kaikki ovat saaneet kuulla Jeesuksesta selkeästi ja ymmärrettävästi.

Evankelioimistyöllä on monenlaisia vastustajia, mutta sen pahin vihollinen on uskovien paatuminen ja välinpitämättömyys. Näitä asenteita on varottava kuin myrkkyä. Evankeliumi on edelleenkin aivan uskomattoman hyvä uutinen. Siksi sillä on edelleenkin kiire.