6.1.2005

Vuosi 2005 alkaa järkyttävissä merkeissä. Intian valtameren rannikkoa kohtasi hirmuinen tuho ja uskomaton määrä ihmisiä kuoli, kun merenalaisten maanjäristysten synnyttämät hyökyaallot syöksyivät rantaan.

Suomalaisturistit palasivat näiltä suosituilta loma-alueilta järkyttyneinä. Satoja pohjoismaalaisia on menehtynyt. Useissa suomalaisperheissä ollaan surun murtamia. Länsimaissa on monissa muita maita paremmat mahdollisuudet järjestää sairaanhoitoa ja henkistä tukea sureville. Kaikki katastrofin koskettamat tarvitsevat kuitenkin esirukousta.

Monissa maissa suunnaton kaaos hidasti tiedotusta ja avunsaantia. Suuronnettomuus paljasti katastrofivalmiuden heikkouden. Toisaalta monet selviytyneet ovat kiitelleet paikallisen väestön suurta auttamisalttiutta. Monissa köyhissä maissa kaikenlaisten hätäjärjestelmien rakentaminen on suunnattoman ihmismäärän takia huomattavasti vaikeampaa kuin muualla.

Monet viranomaiset ja matkaoppaat työskentelivät äärimmäisissä olosuhteissa. Tsunameista varoittava hälytysjärjestelmä olisi varmasti pelastanut tuhansia ihmishenkiä, mutta jotkut maat ovat katsoneet sen liian kalliiksi.

Tuhoalueen uskomattoman laajuuden takia sairaanhoito ja korjaustyöt kestävät vielä kauan. Yhteisesti koettu kärsimys tuo jälkeenpäin esiin sekä hyvää että pahaa: Uhreista välittämistä, esirukousta, auttamishalua, omastaan antamista ja konkreettista työtä haavoittuneiden maiden hyväksi, mutta myös varastamista ja tilanteen hyväksikäyttöä. Toivottavasti pitemmällä tähtäimellä syvenee ymmärrys siitä, miten haavoittuva ja samalla ainutlaatuinen Jumalan lahja elämä on.

Jokainen katastrofi voi opettaa varautumaan seuraavaan hiukan paremmin. Täysin turvallista maailmasta ei saada koskaan.

Tämän suurkatastrofin kohdanneissa maissa on ollut jo ennestään suuria ongelmia, esimerkiksi Bangladeshin tulvissa jäi vuonna 2004 miljoona ihmistä kodittomaksi.

Monien maiden hallinto ja sosiaalihuolto tarvitsisi kipeästi kehittämistä. Olisi hyvä, jos kaikkeen tähän voitaisiin avustustyön yhteydessä kiinnittää huomiota ja saada aikaan parannuksia. Sadat kristilliset avustusjärjestöt ja kirkot ovat mukana jälkihoidossa ja jälleenrakennustyössä.

Tiedämme, että maailman tapahtumia ei viime kädessä johda sattuma vaan Jumala. Kuitenkaan hänen salattu maailmansuunnitelmansa ei yksittäisissä ilmenemismuodoissaan ole meidän käsitettävissämme. Siksi tällaisten suurkatastrofien hengellisiä syitä ei pidä lähteä arvelemaan. Me voimme ymmärtää Jumalan ajatuksista ja toiminnasta vain sen, minkä hän on meille ilmoittanut Sanassaan, eikä sekään ole vajavaisen ymmärryksemme takia meille aina selvää.

Siksi meidän tehtäväksemme jää konkreettisen auttamisen lisäksi Raamatun ohjeen mukaan itkeä itkevien kanssa. Sri Lankassa asuva ja keskellä katastrofia työskentelevä Youth for Christ -järjestön johtaja, tohtori Ajith Fernando kirjoittaa: ”Olemme rukoilleet ja itkeneet maamme puolesta vuosien ajan. Kaikkein polttavin rukoukseni on aina ollut, että kansamme kääntyisi Jeesuksen puoleen. Rukoilen, että Jumala voisi käyttää tätä hirvittävää, hirvittävää tragediaa päästäkseen hengelliseen läpimurtoon monien ihmisten elämässä. Maamme – ja ehkä sinunkin maasi – suurin tragedia on se, että miljoonat ihmiset ovat matkalla iankaikkisuuteen ilman Kristusta.”

Katastrofi tuo mieleen, millaista hirvittävää tuhoa Nooan aikainen historiallinen vedenpaisumus aiheutti. Silloin kuoli koko ihmiskunta kahdeksaa ihmistä lukuun ottamatta. Senkin jälkeen elämä Jumalan armosta kuitenkin jatkui.