6.10.2005
”Aikakausi oli suuri sumutusnäytelmä, johon kaikki suomalaiset harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta osallistuivat.” Näin lainaa toimittaja Eero Silvasti Leena Pakkasta terävässä 1970-luvun Suomea käsittelevässä artikkelissaan Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehdessä Aikalaisessa (14/2005).
Silvasti ihmettelee, miten suomalainen älymystö saattoi olla niin naiivia, että se uskoi sosialismiin. Vastaus on tämä: ”1970-luvulla ei ylipäätään voinut käydä itseään kunnioittavasta älyköstä, jollei uskonut sosialismiin – tai ainakin liputtanut siihen suuntaan. Ei voinut käydä intellektuellista, jollei ollut näkyvästi edistyksellinen; ei voinut olla edistyksellinen, ellei uskonut sosialismiin; ei voinut liputtaa sosialismin puolesta, jollei enemmän tai vähemmän avoimesti ilmaissut ihailua neuvostojärjestelmää kohtaan. Olihan kyseessä edelläkävijämaa, maailman ensimmäinen sosialistinen valtio, yhteiskuntamalli, jolla oli edessään voittava tulevaisuus. Näin uskottiin ja uskoteltiin. Ollakseen ”intellektuelli” piti osallistua kollektiiviseen valheeseen. Kun valhe on kyllin iso, se muuttuu todeksi.”
Näin siis Silvasti, jonka mukaan 1970-luvun Suomessa hellittiin utopiaa, ”jolla todellisuudessa oli irvokas sisältö.” Tätä irvokkuutta piti tietenkin myös julistaa muille. Koska oli visio paremmasta maailmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta, se pakotti ”profetoimaan, agitoimaan ja käännyttämään vääräuskoisia.” Jopa professorit ja tutkijat ”kavalsivat käsitteitä” eli antoivat sanoille – kuten ”vapaus”, ”oikeudenmukaisuus”, ”veljeys” ja niin edelleen – uusia merkityksiä, jotka tekivät näistä sanoista oikean merkityksensä irvikuvia.
Silvastin artikkeli analysoi viiltävästi suomalaista kulttuuri-ilmapiriä ja ajan henkeä 1970-luvulla. Kuitenkin artikkeli jää vajaaksi. Siinä ei sanallakaan yritetä ymmärtää, tai edes osoiteta, että olisi oivallettu, miten jokaisena aikakautena eletään oman ajan myytteihin enemmän tai vähemmän hullaantuneina.
Kuitenkin juuri tämän kysymyksen Silvastin artikkeli nostaa esiin: Mitkä sumutukset juuri nyt ovat vallalla suomalaisessa yhteiskunnassa? Mitkä ajatukset meidän oman aikamme älykkäät ihmiset uskovat, niin että ne saadessaan tarpeeksi suosiota muuttuvat kollektiivisiksi valheiksi?
Aito intellektuelli olisi Silvastin mukaan ”itsenäinen ja käsityksissään omavarainen”. Mutta kuten hän toteaa: ”Älykkyys, lukeneisuus ja luovuus eivät kuitenkaan riitä, tarvitaan myös oikea moraalinen mielenlaatu, omatunto, käsitys oikeasta ja väärästä.”
On vielä helppoa nähdä, miten 30 vuotta sitten useimmat vaikutusvaltaiset, ajattelevat ihmiset – myös kirkossa – olivat niin omaan aikaansa sidottuja, että he tulivat suorastaan sokeiksi tosiasioiden edessä. Vaikeaa sen sijaan on nähdä, missä kohden nyt ollaan sokeita. Mitä valheita nyt uskotaan?
Apostoli Paavalin kehotus on jokaisena aikana yhtä ajankohtainen: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”