4.3.2004

Yhä useammassa kristillisessä piirissä on meneillään ”ylistysbuumi”. Ylistysmusiikki ja ylistäminen on saanut yhä enemmän ja keskeisempää tilaa kristillisissä kokouksissa. Mikä voisi olla parempaa? Eikö meillä ole kaikki syy kiittää ja ylistää Jumalaa? Eräs kärsimyksen koulua käynyt pastori sanoi kerran: aina kun ihminen näkee elämän oikein, hän kiittää Jumalaa.

Monen meistä pitäisi kiittää ja ylistää Jumalaa paljon enemmän kuin teemme.

Ylistysbuumin mukana leviää kuitenkin samalla joitakin opetuksia, jotka eivät ole hyviä. Joskus annetaan se kuva, että me voimme ohjailla Jumalan Henkeä rukouksillamme ja ylistyksillämme. Ajatus on sen tapainen, että me voimme alkaa laulaa ylistyslauluja ja silloin ”Pyhä Henki tulee keskuuteemme”. Tällainen on tietysti harhaa. Me emme koskaan määräile Pyhän Hengen liikkeitä. Pyhän Hengen läsnäoloa tai poissaoloa ei voi mitata inhimillisellä tunteella.

Vielä epäilyttävämpää on, jos kuvittelemme, että oikein innokkaalla ylistämisellä me voimme vaikkapa saada Jumalan parantamaan sairaita. ”Ylistetään oikein niin, että sairaatkin paranee”, sanottiin eräässä kokouksessa.

Tällainen ajattelu alkaa mennä pakanauskontojen magian puolelle. Niissähän tanssitaan ja ylistetään oman Jumalan edessä taivutellakseen hänet tiettyihin tekoihin. Kristillinen usko opettaa jotakin aivan muuta.

Kristillisen uskon mukaan kiitos ja ylistys nousee sovituksesta. Me ylistämme ja kiitämme Jumalaa, koska hän Kristuksen uhrilla sovitti syntimme ja maksoi syntivelkamme. Aito kristillinen kiitos ja ylistys on aina ja kaikkialla sovituskeskeistä. Ilman sovitusta ylistys hairahtuu pakanallisuuteen, vaikka toiminta olisikin nimellisesti kristillistä.

Aito ylistys nousee myös aina Jumalan sanasta. Sana on aina ylistyksen ja rukouksen yläpuolella ja ensisijainen siihen nähden. Ylistys, joka kumpuaa jostakin muusta kuin Jumalan sanan julistuksesta, lukemisesta ja vastaan ottamisesta on väkisinkin harhaista.

Aito kristillinen kiitos nousee lisäksi aina parannuksen tekemisestä. Jos ihminen elää tietoisessa kapinassa Jumalan sanan opetuksia vastaan, hänen tulisi ensin tehdä parannus, ennen kuin hänen ylistyksensä voi olla otollista. Muuten ylistämisestä on, ehkä henkilön sitä itse täysin tajuamatta, tullutkin jumalanpilkkaa. Jos henkilö elää esimerkiksi avoliitossa hänen on ensin tehtävä sitä parannus, ennen kuin hän voi aidosti ylistää Jumalaa, tai sitten toisin päin: aito ylistys johtaa siihen, että vääristä valinnoista tehdään parannus. Jos etiikka ja elämäntyyli erotetaan erilleen ihmisen rukouselämästä, rukouselämä muuttuu epäaidoksi.

Ylistämistä ei saa sitoa mihinkään tiettyihin muotoihin. Ei tarvitse kohottaa käsiään, ei tarvitse osata laulaa, ei tarvitse edes osata rukoilla ääneen voidakseen ylistää ja kiittää Jumalaa. Ylistysmusiikki ei ole sen parempaa musiikkia kuin jokin muu hyvä musiikki.

Eikä ylistäjä ole sen kummempi ihminen kuin joku muu. Jumalan eteen rukouksessa saa tulla rehellisesti juuri niin läpisyntisenä kuin on, saa tunnustaa Jumalan edessä oman pahuutensa ja mahdottomuutensa. Saa tarrautua uskossa Kristuksen sovituskuolemaan. Saa kuunnella evankeliumin uskomattoman hyvää sanomaa Kristuksesta ristillä meidän puolestamme. Tästä, kaikessa heikkoudessa, nousee Jumalalle otollinen ylistys ja kiitos.

Oikeassa rukouksessa kauhistutaan jopa ajatustakin, että me voisimme jotenkin manipuloida Jumalaa. Me jäämme ainoastaan hänen kaikkivaltiaan pyhyytensä edessä hänen armollisten lupaustensa varaan. Hänen, joka totisesti on ansainnut kaiken kiitoksen ja ylistyksen.