7.11.2002
Raamatun totuusarvo ei ole riippuvainen arkeologisten löytöjen tuomasta mahdollisesta tuesta. Raamattua ei myöskään voi koskaan todistaa kokonaan todeksi arkeologian avulla. Silti arkeologialla on Raamatun kannalta merkitystä. Jos arkeologiset löydöt jatkuvasti olisivat Raamatun todistuksen kanssa ristiriidassa, se heittäisi ilman muuta varjon Raamatun ylle.
Viimeisen vuosisadan aikana on kuitenkin käynyt aivan päinvastoin. Yhä uudestaan arkeologia on puhunut Raamatun luotettavuuden puolesta.
Viimeinen merkittävä arkeologinen löytö on Jeesuksen veljen Jaakobin luuarkun löytyminen Israelista. Luuarkun kyljessä on arameankielinen teksti: ”Jaakob, Joosefin poika, Jeesuksen veli”. Jos arkku on aito, se todistaa sekä Jeesuksen, Joosefin että Jaakobin olemassaolon. Entä sitten? Ainakin kaikilta miljoonapainoksina maailmalle levitetyiltä kirjoilta, joissa näiden miesten olemassaolo kyseenalaistetaan, putoaa siinä tapauksessa pohja pois.
Juuri tässä on arkeologian jännittävyys. Vaikka Vanha testamentti mainitsee heettiläiset melkein 50 kertaa, jotkut kriittiset teologit kielsivät heitä olleen olemassakaan, kunnes arkeologit kaivoivat heidän kirjastonsa esiin. Epäjumalan alttaria, jonka kuningas Jerobeam pystytti Daniin, saattoi pitää vain kirjoittajan keksimänä kertomuksena, kunnes se kaivettiin esiin. Betesdan lammikon (Joh. 5:2) saattoi ajatella olevan evankelistan keksimä, kunnes se kaivettiin esiin.
Raamattukriitikot ovat valistusajasta alkaen kieltäneet useiden Raamatun kertomusten historiallisuuden, jotka arkeologian valossa myöhemmin ovatkin osoittautuneet historiallisesti luotettaviksi. Epäilijä voi tietenkin aina epäillä jotakin muuta Raamatun kohtaa, jota ei vielä ole Raamatun ulkopuolisella todistusaineistolla todennettu. Jossakin vaiheessa myös kriitikkojen uskottavuus alkaa kuitenkin horjua.
Kun on kyse vuosisatoja jatkuneesta historiallisesta Jumalan toiminnasta, joka on viimeksi kirjoitettu muistiin noin kaksi vuosituhatta sitten, on mahdotonta löytää kaikille Raamatun kertomuksille ulkopuolinen vahvistus. Lisäksi sellainen ulkopuolinen vahvistus ei suinkaan aina ole luotettava. Siksi pitäisi myös olla valmis oikaisemaan Raamatun ulkopuolista todistusta Raamatun todistuksella.
Tavalliselle raamatunlukijalle on ratkaiseva merkitys sillä, mitä hän ajattelee Vanhan ja Uuden testamentin teksteistä niitä lukiessaan. Ajatteleeko hän lukevansa keksittyjä, suurenneltuja tai olennaisesti muutettuja kertomuksia? Vai ajatteleeko hän lukevansa kertomuksia, joiden historialliseenkin todistusarvoon voi luottaa? Jokainen arkeologinen löytö, joka todistaa Raamatun luotettavuuden puolesta, on tässä mielessä tervetullut muistutus.
Lukiessamme Raamattua emme lue pelkästään inhimillisesti luotettavaa historiankuvausta. Raamatun oman todistuksen mukaan luemme siitä sitä, mitä Jumala itse piti olennaisena ja tärkeänä.
Raamattu ei kerro vain, mitä ihmiset ajattelivat Jumalasta. Se kertoo myös, mitä Jumala ajatteli ihmisistä, heidän tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Vuosina 930–909 jakaantuneen Israelin valtakunnan pohjoisosaa hallinnut Jerobeam todella rakennutti epäjumalan pyhäkön ja asetti siihen epäjumalankuvan. Tiedämme senkin, miltä pyhäkön portaat näyttivät, koska arkeologit ovat kaivaneet ne esiin. Lisäksi Raamattu kertoo (1. Kun. 12:28–33), ettei Jerobeam välittänyt noudattaa Jumalan määräyksiä siitä, miten ja missä jumalanpalvelus tuli toimittaa ja ketkä saivat olla pappeina. Hän keksi omasta päästään juhlapäivämääriä ja valitsi papeiksi, ketkä itse hyväksi katsoi. Raamattu kertoo tämän olleen syntiä, jonka tähden Israel tuhoutui. Uusi testamentti puolestaan sanoo, että kaikki mitä on kirjoitettu ennen, Vanhassa testamentissa, on kirjoitettu meille opetukseksi.
Jerobeamin pystyttämän epäjumalan pyhäkön raunioita voi käydä ihmettelemässä. Olemmeko oppineet mitään?