8.2.2007

Jälkikristillistyvän kulttuurin ja kirkon keskellä meillä herätyskristityillä on kiusaus unohtaa oikea asenne, kun haluamme pitää kiinni kristinuskon totuudesta ja puolustaa sitä. Niin luovuttamattoman tärkeää kuin onkin pitää kiinni totuudesta, se ei ole Raamatun ainoa arvo. Raamattu ohjaa myös pitkämielisyyteen, kärsivällisyyteen, tilan antamiseen ja jopa helläsydämisyyteen, sanalla sanoen rakkauteen.

Rakkaus ilman totuutta on hölynpölyä, mutta totuus ilman rakkautta on raakuutta.

”Tunteilla ei tässä yhteydessä ole mitään merkitystä”, vastasi minulle vuosia sitten eräs ihminen, jolle olin valittanut, että hän oli julkisesti sanonut loukkaavia sanoja silloisesta työpaikastani. Vaikka kunnioitankin hänen uskollisuuttaan sille, minkä hän näki taisteluksi totuuden puolesta, hänen asenteensa oli Raamatun valossa väärä. Kiivaillessamme sen puolesta, mikä on totta ja oikein, meillä ei koskaan ole oikeutta unohtaa toisten ihmisten kunnioittamista ja rakastamista käytännössä.

Jeesuksen elämässä ja Paavalin asenteessa näkyy upea totuuden ja rakkauden tasapaino. Ihmisten kunnioittaminen ihmisarvoisesti sukupuolesta, iästä, rodusta, uskonnosta ja mielipiteistä riippumatta perustuu siihen, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tehtävämme kristittyinä on arvostaa kaikkia silloinkin, kun emme itse saa osaksemme ihmisarvoista kohtelua. Rikomme uskoamme vastaan, jos kohtelemme toisia huonosti. Näin on myös kristittyjen välisissä kahinoissa.

Myös vilpittömästi Raamattua seuraamaan pyrkivät kristityt reagoivat esimerkiksi kirkossa ilmenevään luopumukseen eri tavoin. Toiset ottavat mahdollisimman paljon etäisyyttä kirkkoon tai seurakuntaansa ja toimivat täysin itsenäisesti; toiset taas yrittävät toimia uskollisesti kirkon sisällä vaikeissakin olosuhteissa.

Siitä, minkä tien kukin nyt tai tulevaisuudessa tässä suhteessa valitsee, ei saa tehdä raamatullisuuden mittaria. Kristitty voi toimia Herralle ja hänen sanalleen uskollisena hyvinkin erilaisissa tilanteissa. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä siitä, miten toinen toimii, ei pidä tuomita häntä. Monesti vain aika näyttää, mikä tie on hedelmällisempi.

Kumpikin toimintatapa on kirkkohistoriasta tuttu. Alkukirkossa luotiin iskulause ”Yksimielisyys välttämättömissä asioissa, vapaus ei-välttämättömissä asioissa ja rakkaus kaikissa asioissa”. Ne kelpaavat hyvin ohjeiksi tänäänkin.

Uskonelämässä on niin tärkeitä asioita, että niistä täytyy olla yhtä mieltä, jotta voitaisiin pysyä yhdessä. On parempi elää jakaantuneina totuuden tähden kuin yhdessä valheellisella perustalla. Mutta uskonelämässä on myös paljon kysymyksiä, jotka eivät kuulu välttämättömiin. Niissä vallitkoon vapaus. Kaikki asiat eivät ole raamattukysymyksiä.

Kaikissa keskusteluissa ja taisteluissakin meidän tulisi omalta puoleltamme tehdä kaikkemme, jotta kristittyjen välinen rakkaus ja yhteys säilyisi. Se, että on erilaisia toimintamalleja, ei ole ongelma. Pahanpuhuminen, tuomitseminen ja valheiden levittäminen toisistaan sen sijaan on. Yhteys ja toistensa kunnioittaminen tulisi säilyttää.

Sen, että Raamattuun uskovat kristityt jakaantuvat lopullisesti, tulisi olla meille viimeinen, vastenmielinen vaihtoehto. Se, joka rakastaa kiistoja ja kovia linjanvetoja, osoittaa vain oman lihallisuutensa. Edelleen on voimassa Paavalin sana: ”Vaikka minulla olisi kaikki usko… mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.”