Lakivaliokunnan mietintö 2/2009 piispainkokouksen esityksestä 1/2008, joka koskee kanttorinviran kelpoisuutta, ja kirkkohallituksen esityksestä 5/2008, joka koskee kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamista

Puheenvuoro tiistaina 3 päivänä marraskuuta 2009 klo 13.00

Herra arkkipiispa, hyvät kollegat. Kirkolliskokouskollega Stig Kankkonen lainaa suomenruotsalaisen kirkollisen Kyrkpressen-lehden pääkirjoituksessaan Ruotsissa ilmestyvän Smålandspostenin pääkirjoitusta, jossa kommentoidaan Ruotsin kirkon tuoretta päätöstä alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Smålandsposten kirjoittaa: ”Oavsett vad man anser i sak står det klart att det är lagstiftaren som satt agendan för hur landets största trosamfund beaktar äktenskapet.” Käännös: Riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan itse asiasta, on selvää, että lain säätäjä, siis yhteiskunnallinen lainsäätäjä, on tässä kysymyksessä määritellyt, mitä maan suurin uskontokunta ajattelee avioliitosta. Lisäksi Kankkonen lainaa mainittua päätöstä kritisoivien seitsemän Ruotsin kirkon piispan ajatusta siitä, että sikäläinen päätös ei ole tarpeeksi hyvin ankkuroitu ”kirkon uskoon, tunnustukseen ja oppiin”. Kankkonen kommentoi sen jälkeen molempia lainaamiaan tahoja sanomalla, että ne itse asiassa ilmaisevat saman asian, nimittäin sen, ja tämä on olennaista, yhteiskunta, ei kirkon usko, tunnustus ja oppi, määrittelee sen, miten kirkko käsittää oman avioliittonäkemyksensä. Kankkonen jatkaa vielä: ”Kirkko, joka on enemmän kiinnostunut siitä, mitä ihminen kokee oikeaksi kuin siitä, mitä kirkon Herra haluaa, on ilman kapteenia, karttaa, kompassia, ruoria ja määränpäätä”.

Stig Kankkosen briljantti analyysi Ruotsin kirkon tilanteesta on analogisesti ajankohtainen myös käsillä olevan virkamiespaketin käsittelyssä. Tätä virkamiespakettia ei ymmärrä, ellei aseta sitä suurempaan kokonaisuuteen. Niin kuin Kankkonen pääkirjoituksensa loppupuolella toteaa, Ruotsin kirkon päätös aktualisoi kysymyksen toisaalta kirkon ja toisaalta yhteiskunnallisen kehityksen, myös lainsäädännön, välisestä suhteesta. Myös nyt käsiteltävä virkamiespaketti aktualisoi tämän kysymyksen. Siitä täällä syntyy paljon keskustelua juuri tästä syystä.

Käsissämme on virkamiespaketti, jonka piti olla muuttunut sen valossa, että sitä ei sen edellisessä muodossa tässä salissa aikoinaan hyväksytty. Miten tämä paketti poikkeaa edellisestä? Tässä suhteessa olen eri mieltä äsken puhuneen kirkkoneuvos Voipion kanssa. Minusta tämä paketti ei poikkea edellisestä juuri mitenkään olennaisesti. On vaikeaa itse asiassa käsittää, miksi se tuodaan näin pienin muutoksin meidän eteemme uudestaan. Tämänkertainen versio sisältää melkein kaikki samat ongelmat kuin edellinenkin paketti. Käsillä olevan virkapaketin pääongelmat sekä sen edellisessä tässä salissa jo kerran torjutussa että nykyisessä muodossa ovat muun muassa seuraavat:

Ensiksi, virkapaketin valmistelussa lähtökohtana on ollut yhteiskunnan yleinen virkamieslainsäädäntö eikä niin kuin kirkossa odottaisi, Raamatun ja tunnustuksen käsitys paimenvirasta. Paketista puuttuvat kokonaan paimenviran teologis-raamatulliset perusteet ja niiden soveltaminen. Niin kuin entinen kirkolliskokousedustaja, Sanansaattaja-lehden päätoimittaja Hannu Kippo kirjoittaa lehtensä pääkirjoituksessa tästä esityksestä: ”Kirkkolaki on aina lähtenyt tunnustuksesta. Esityksessä tunnustuksen vaikutus ei näy. Pappi ei ole vain vihkijä, hautaan siunaaja eikä toimialansa esimies. Pappi on myös Sanan julistaja, sielunhoitaja, sielun paimen, kuten ennen määriteltiin, paimen, joka paimentaa ylipaimenen Kristuksen sanan mukaisesti.”

Toinen ongelma tässä virkapaketissa on se, että siinä pyritään soveltamaan kirkon virkamiehiin kunnallista virkamieslainsäädäntöä. Ongelma tässä on se, ei välttämättä itsessään, että näin tehdään, vaan se, että se tapahtuu ottamatta huomioon ja lausumatta julki sitä, että kirkko oppinsa ja tunnustuksensa tähden ei aina voi seurata maallista lainsäädäntöä. Tämän asian tulisi olla päivänselvää kaikille, jotka tuntevat kristillisen kirkon historiaa, erityisesti kirkon ja valtion välisen suhteen näkökulmasta. Yhteiskunnassa on vähän väliä esiintynyt sellaisia kristinuskolle vieraita ideologioita, moraalista rappiota, epäoikeudenmukaisia käytäntöjä ja niin edelleen, joihin kirkko ei ole voinut oppinsa ja uskonsa tähden mitenkään yhtyä. Nyt meitä pyydetään hyväksymään virkamiespaketti, jossa kirkko ei ole millään konkreettisella tavalla maailmankatsomuksellisesti, opillisesti tai eettisesti markkeerannut omaa itsenäisyyttään suhteessa valtion lainsäädäntöön. Siitä puuttuu kokonaan tällainen itsenäisyyden korotus tässä mielessä. Tämä on sitäkin hämmästyttävämpää, kun valtion lainsäätäjien puolelta on toistuvasti korostettu kirkon itsemääräämisoikeutta sen omissa oppiin ja tunnustukseen liittyvissä asioissa.

Tästä tietysti on myös olemassa poikkeuksia tästä lainsäätäjien tahdosta. Nykyinen oikeusministeri Tuija Brax lausui vuonna 2002 seuraavasti: ”Jos jollakin seurakunnalla on pappiskäsityksessä tai muussa toiminnassaan suhteessa seurakuntalaisiin selvästi syrjiviä traditioita, perusteluja, tapoja, niin semmoisille seurakunnille, kirkkokunnille ja yhdyskunnille ei saa antaa julkisoikeudellisia tehtäviä. Tässä tulemme meidän molempien kansankirkkojemme osalta hyvin keskeiseen kysymykseen. Jos ja kun jatkossakin haluamme, että kansankirkoillamme on julkisoikeudellisia tehtäviä tai oikeuksia muun muassa verotuksen tai väestökirjanpidon suhteen tai sen suhteen, kuinka helposti jo vanhan traditionkin pohjalta on oikeus muun muassa esiintyä vanhainkodeissa, päiväkodeissa, kouluissa, aamun avauksissa, kevätjuhlissa, erilaisissa tilanteissa, niin samalla on katsottava, että silloin kirkko noudattaa tasa-arvokäsitystä ja hyväksyy suomalaisen yhteiskuntalainsäädännön koskien myös parisuhteiden rekisteröintiasiaa.” Edustaja Brax 8.10.2002 lähetekeskustelu HS 170*2002.

Tämä on selvää puhetta, mutta kysymys on se, tulisiko kirkon taipua muokkaamaan omaa etiikkaansa tällaisten vaatimusten edessä vai niin kuin aikaisemmin lainaamani Hannu Kippo toteaa: ”Kirkon oppia ja sen Raamattuun ja tunnustukseen sitoutuneita työntekijöitä ei pidä jättää maallisten oikeusasteiden ymmärryksen tai lain tulkinnan varaan. Kirkon oma laki on kirjoitettava niin tarkasti, että sen pohjalta voidaan tehdä ratkaisut, jotka voivat poiketa yleisestä mielipiteestä ja myös valtion lainsäädännöstä, jos Raamattu ja siitä nouseva tunnustus niin vaativat.” Kirkko tarvitsee mielestäni oman uuden säädöstön, joka suojaa sen omia työntekijöitä, jotta he voivat palvella Raamattuun ja kirkon tunnustukseen sidotun omantuntonsa mukaan kirkossa joutumatta sen takia ongelmiin. Kirkossa pitäisi joutua ongelmiin, jos rikkoo Raamattua ja tunnustusta vastaan, ei silloin, kun noudattaa niitä.

Kolmas ongelma tässä paketissa on se, että siinä voimakkaasti korostetaan kirkon olevan yhteiskunnan yleisen syrjintälainsäädännön alainen. Tähän sisältyvän ongelman ymmärtämiseksi on syytä jälleen kerran muistuttaa mieliin, mitä syrjintälaissa oikeasti sanotaan. ”Työnantaja ei saa virkasuhteeseen ottaessaan eikä virkasuhteen aikana, ilman hyväksyttävää perustetta asettaa hakijoita eikä viranhaltijoita eri asemaan iän, terveydentilan, vammaisuuden, kansallisen tai etnisen alkuperän, kansalaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen, kielen, uskonnon, mielipiteen, vakaumuksen, perhesuhteiden, ammattiyhdistystoiminnan, poliittisen toiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi.” Tämä pykälä on nyt siis teknisessä mielessä poistettu tästä paketista, mutta sisältönsä puolesta siihen sitoudutaan korostuneesti perustelutekstissä. Lopputulos on siis sama kuin edellisessä paketissa. Syrjintäpykälä on edelleenkin ongelmallinen. Kirkon on joka tapauksessa poikettava syrjintäpykälän alta. Miten näin voi sanoa? No, siinähän todetaan, ettei ihmistä saa asettaa eri asemaan myöskään vakaumuksen ja uskonnon perusteella. Totta kai kirkko syrjii esimerkiksi työhön otossa kirkon omalle vakaumukselle ja uskolle vierasta vakaumusta tai uskoa edustavaa henkilöä, mutta olennainen kysymys onkin se, että tämä ei ole mitään syrjintää, vaan juuri sen uskonnolliselle yhteisölle myönnetyn autonomian eli itsenäisyyden käyttöön ottamista, jonka valtio alkuperäisessä lainsäädännössään on kirkolle suonut. Tässä yhteydessä välihuomautus, joka ei liity sinänsä suoraan puheeseen, mutta mitä tähän syrjintään tulee, niin minusta me voidaan jokainen katsoa peiliin ja kysyä näin: Olenko minä puheillani ja toiminnallani syrjinyt toista ihmistä hänen uskonnollisen vakaumuksensa tähden? Se on hyödyllinen harjoitus, mutta nyt takaisin puheeseen. Takaisin virkamieslakipaketin yhteen suureen ongelmaan. Aikaisemmin lähetekeskustelussa tästä paketissa pidetyissä puheenvuoroissa on annettu ymmärtää, ettei kirkolla oikein voikaan olla yhteiskunnan lainsäädännöstä poikkeavaa tai sen jännitteessä olevaa lainsäädäntöä. Näin voidaan argumentoida vain, jos ajatellaan, että kirkon omalla uskolla ja vakaumuksella ei saisi olla mitään vaikutusta siihen, minkälaisen lainsäädännön alle se itse suostuu taipumaan.

Mietitään hetki, mitä merkitsee väite, että kirkolla ei voisi olla muuta lainsäädäntöä, eettistä koodistoa, kuin se mikä kulloinkin vallitsee yhteiskunnassa. No, silloinhan natsi-Saksassa olisi pitänyt natsien lakien mukaan, Neuvostoliitossa kommunistisen lainsäädännön mukaan, Rooman valtakunnassa Rooman valtakunnan lainsäädännön mukaan. Tässä on yksi villakoiran ydin, jos niitä on useampia. Tuleeko kirkon seurata maailmaa vai koettaa saada maailma seuraamaan Kristusta ja hänen sanaansa? Natsi-Saksassa monet papit ja kirkon työntekijät seurasivat kuuliaisesti oman aikansa eettistä ajattelua ja lainsäädäntöä, mutta monet seurasivat myös Jumalan sanaa ja omaatuntoa ja kantoivat seuraamukset elämässään. En tietenkään nyt vertaa suomalaista nykylainsäädäntöä Natsi-Saksan vastaavaan. Käytän näitä raflaavia esimerkkejä vain tehdäkseni ajatukseni mahdollisimman selväksi. Ajatus on tämä. Pienessä tai suuressa asiassa kirkon tulee seurata etiikassaan ja lainsäädännössään omaa vakaumustaan ja uskoaan, ei yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevia ideologisia virtauksia.

Lähitulevaisuudessa on odotettavissa, että kirkon työntekijöitä joutuu oikeuteen syytettyinä syrjinnästä tai virkatehtäviensä laiminlyönnistä siksi, että he kieltäytyvät jumalanpalvelusyhteistyöstä parisuhteensa rekisteröineiden pappien kanssa. Minä en voi pitää tällaista tilannetta tyydyttävänä, toivottavasti et sinäkään. Kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä meidän pitäisi tietoisesti luoda itsellemme kirkossa lainsäädäntöä, joka ajaa kirkon omasta uskosta kiinni pitävät seurakuntalaiset ja työntekijät yhä ahtaammalle? Tämän paketin viime versiosta päätettäessä meille vakuuteltiin tässä salissa laajalti, ettei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, miten kirkko suhtautuu esimerkiksi samaa sukupuolta oleviin pareihin. Totta kai sillä on. Kun ajelimme kotiin siitä kirkolliskokouksesta, jossa tämän paketin edellisestä versiosta oli päätetty, radiouutisissa todettiin kirkolliskokouksen hyljänneen lakipaketin, joka ”olisi läpi mennessään antanut täyden vapauden seksuaalivähemmistöille toimia ja työskennellä kirkossa”. Muistan tämän erittäin hyvin, koska soitin muutamille edustajille ja juteltiin siitä, miten meillä oli täällä vakuuteltu, että näin ei olisi, jos hyväksyisimme paketin.

Nytkin tämän paketin hyväksymisellä olisi kauaskantoiset seuraamukset kirkolle. Se sinetöi sen, että myöhemmin ei enää voida alkaa korostaa kirkon itsenäisyyttä suhteessa yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön. Sehän olisi hyvin epäjohdonmukaista. Jos nyt hyväksymällä tämä paketti sanotaan, että me haluamme kaikessa seurata valtion alati vaihtuvaa lainsäädäntöä, miten myöhemmin voitaisiin kääntyä ympäri ja vaatia kirkolle oikeutta poiketa valtion lainsäädännöstä? Jos kirkko ylipäätään joskus haluaa omaa itsenäisyyttään ajatella ja toimia tietyissä opin ja tunnustuksen asioissa vastoin sen hetkistä maallista lainsäädäntöä, sen tulisi sanoa se nyt, kun se on luonnollista sanoa.

Jokainen, joka äänestää tämän paketin puolesta, äänestää mielestäni sen puolesta, että kirkko lupaa kiltisti nyt ja aina seurata kaikkea sitä, mitä maallinen lainsäädäntö sen virkamiehiltä vaatii. Minulla on kysymys niille, jotka näin äänestävät: Oletko aivan varma, ettei tulevaisuudessa tule vastaan mitään sellaista kysymystä, jossa et sinäkin haluaisi poiketa senhetkisestä maallisesta lainsäädännöstä ja taata itsellesi toimintavapauden kirkossa? Me tarvitsemme kirkolle sellaisen lainsäädännön, joka antaa seurakuntalaisille ja kirkon työntekijöille vapauden uskoa ja seurata uskoaan käytännössä silloinkin, kun he jossain kohdassa joutuvat ristiriitaan maan yleisen, mahdollisesti kristillisestä arvomaailmasta luopuneen lainsäädännön kanssa. Paketin edellistä versiota kommentoidessaan perustevaliokunta kiinnitti huomiota yhteiskunnan yleisen lainsäädännön ja toisaalta kirkon lainsäädännön, yhteiskunnan yleisen etiikan ja toisaalta kirkon uskosta inspiroituneen etiikan väliseen eroon. Tätä perustevaliokunnan painotusta ei ole nyt huomioitu tämän virkamieslakipaketin uuden version laatimisessa.

Kaiken kaikkiaan kirkolliskokouksella on tämän paketin yhteydessä käsittääkseni niin sanottu tuhannen taalan paikka. Tähän pakettiin voitaisiin nyt sisällyttää kirkon omasta uskosta ja arvomaailmasta nouseva säädös, joka suojaisi uskon, vakaumuksen ja omantunnon vapautta kirkossa, joka takaisi, ei vain kotipaikkaoikeutta, vaan myös toiminnallisen vapauden kirkossa niille, jotka uskossaan ja toiminnassaan haluavat pitäytyä kirkon klassisiin, opillisiin ja eettisiin linjauksiin. Kirkolla on aina ollut selkeä apostoliseen arvovaltaan perustuva näkemys esimerkiksi samaa sukupuolta olevista parisuhteista. Kirkon lainsäädännön tehtävänä on laatia sellaiset lait, jotka mahdollistavat apostolisen opetuksen seuraamista myös tässä merkittävässä kysymyksessä yhteiskunnan ideologisesta kehityksestä riippumatta.

Tämän paketin neljäs ongelma on se, mitä pidetään sen välttämättömimpänä saavutuksena, sitä, että sopimattomista papeista päästään helpommin eroon. Ymmärrän tämän lainsäädäntötarpeen intention, ymmärrän sen tarpeellisuuden, mutta silti se on hyvin ongelmallinen. Eilen Turun Sanomat kirjoitti otsikolla ”Yhteistyöstä kieltäytyvien pappien erottamiseen luvassa helpotuksia” seuraavasti: ”Kirkolliskokouksen lakivaliokunta esittää, että naispappien yhteistyöstä kieltäytyvien pappien erottamista tulisi helpottaa. Asia käsitellään Suomen ev.lut. syyskokouksessa Turussa tällä viikolla. Esitys sisältää säännöksiä muun muassa kirkkotyönantajan haku- ja valintamenettelystä, työturvallisuudesta, virkasuhteen irtisanomisesta ja niin edelleen. Lakivaliokunta perustelee pappien erottamisen helpottamista valtion lainsäädännön asettamilla syrjintäkieltoa koskevilla velvoitteilla.”

Tämä loppu on se olennainen. Tässä on kardinaaliesimerkki siitä, mikä on tämän paketin ongelma. Se on niin epäselvä tässä suhteessa, että sitä voidaan helposti tulkita niin, että kirkko itse antaa pois päätösvallan jopa omien työntekijöiden erottamisperusteista maalliselle lainsäädännölle, joka on kulloinkin yhteiskunnassa vallitseva poliittisen korrektiuden värittämää. Ei kai kukaan voi olla niin naiivi, että ajattelee tällaisen vaatimuksen kohdistuvan tulevaisuudessa vain naispappeuden vastustajiin. Sama koskee tietysti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamista ja vihkimistä vastustaviin. Ja olennaista, sama voi koskea tulevaisuudessa myös monenlaisia muita asioita. Puheiden ja toiminnan poliittisen korrektiuden yhteiskunnassa ratkaisee mikä milloinkin. Aikoinaan Suomessa sekä yhteiskunnassa että kirkossa se saattoi olla neuvostomyönteisyys tai -vastaisuus. Nyt sen ratkaisee homomyönteisyys tai -vastaisuus. Tulevaisuudessa ties mikä. Kirkossa korrektiuden tulisi ratkaista Raamattu ja tunnustus. Tämä esitys ei edistä kehitystä tähän suuntaan. Siitä ja muista edellä mainituista syistä sekä edustaja Lahdenperän aikaisemmin mainitsemista syistä tämä esitys tulisi hylätä.