Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011, tulevaisuusvaliokunnan mietintö 1/2013 kirkkohallituksen esityksestä 9/2012
Puheenvuoro torstaina 16 päivänä toukokuuta 2013 klo 14.30
Arvoisa puheenjohtaja. Tässä tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä on monta mielestäni hyvin arvokasta huomiota, joista muutamia ihan lyhyesti haluaisin alleviivata. Yksi asia löytyy sivulta 11, toiseksi viimeisestä kappaleesta, jossa todetaan: ”Kirkon tulee sekä sisällöllisesti että symbolisella tasolla pitää kiinni raamatullisuudesta. Juuri Raamatun tuntemuksen ja luovan käytön eteen tulee tehdä työtä, jotta kirkko ei menetä tätä keskeistä uskonsa perustaa ja elävöittäjää. Tilanne on ongelmallinen, mikäli ”raamatullisuus” assosioituu vain muutamiin kirkon sisäisiin liikkeisiin.”
On totta, että Raamatun sisällöllistä tuntemista tulisi korostaa kaikissa ikäryhmissä ja kaikilla tasoilla kirkossa, ei ainoastaan muutamissa kirkon sisäisissä liikkeissä, niin kuin tämä mietintö toteaa. Kirkon tutkimuskeskuksen viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu,että Raamatun käyttö ja sen sisällön opetusten tunteminen on voimakkaasti ohentunut myös kirkon työntekijöiden keskuudessa. Tämä ei voi olla kenenkään kristityn edun mukaista. Todetaanhan Raamatusta jo kirkkojärjestyksen .1 pykälässä seuraavasti: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttumattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Tässä on äärimmäisen selkeä ohje ja hyvä motivaatio siihen, että pidetään esillä Raamatun keskeisyyttä, niin kuin tämä mietintö tekee. Se on aivan erinomaista. Tästä voisi sitten tehdä käytännössä myös sen johtopäätöksen, että pitäisi miettiä, miten käytännössä rohkaisemme ja tuemme niitä tahoja, jotka pitävät esillä Raamatun opetusta eri tasoilla kirkossa ja miten voisi kehittää uusia rakentavia tapoja tehdä Raamatun kertomuksia ja tekstejä ihmisille tunnetuksi. On pantava merkille, että sitoutuminen Raamattuun tässä kirkkojärjestyksen 1. pykälässä eikä muutenkaan ole mitenkään symbolinen sitoutumineen, vaan se on konkreettinen sitoutuminen niihin opetuksiin, mitä teksteihin sisältyy. Ja jos niitä tekstejä ei tunneta, oletettavasti sitä sisältöäkään ja sitä opetusta ei silloin tunneta. Tilanne tällaiselle työskentelylle on aivan erityisen suosiollinen, koska ensinnäkin teologiassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut hyvin myönteistä kehitystä Raamatun ymmärtämisen ja merkityksen suhteen ja toiseksi Raamatun sisällön opettamisen suhteen on löytynyt hyviä uusia menetelmiä, esimerkiksi lapsityössä ruotsinkielisellä alueella syntynyt Bibeläventyret-materiaali, joka on aivan erinomaista ja hyvin suosittua lasten keskuudessa.
Toinen tärkeä korostus tässä mietinnössä löytyy useiltakin sivuilta, ja voisi jopa sanoa, että se on eräänlainen pieni teema tässä paperissa. Se alkaa ensimmäisen sivun viimeisessä kappaleessa, jossa sanotaan: ”Kirkon tulee puolustaa positiivista uskonnonvapautta ja sen mukaisesti uskontojen ja kirkon läsnäoloa julkisessa elämässä.” Samaan asiaan palataan sivulla 5, jossa lainataan YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 18. artiklaa, joka on ehkä artiklana tunnettu mutta sisällöltään jopa väärin lainattu usein ja joka kuuluu siis: ”Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.” Tämä uskonvapauden korostus on erityisen tärkeä juuri nyt, kun useat tuoreet kansainväliset tutkimukset ja raportit ovat osoittaneet, että vakaumuksensa tähden vainottujen kristittyjen määrä maailmassa kasvaa huolestuttavasti. Erityisen ongelmallinen tässä suhteessa on islamilainen maailma. Pidän vakaumuksensa tähden vainottujen kristittyjen puolustamisen laiminlyömistä yhtenä kirkkomme suurimpana laiminlyöntinä ajassamme. Näin on sekä kansainvälisesti että koti-Suomessa.
Ja lopuksi pidän tervetulleena mietinnön lopussa olevaa muistutusta Jeesuksen Kristuksen paluusta. Tämä joka sunnuntai kaikissa historiallisissa kirkkokunnissa uskontunnustuksessa mainittu asia on sellainen, jota ei voi korostaa liikaa, kun ajattelemme kirkon ja kristittyjen ja kaikkien ihmisten tulevaisuutta.